Destroyer: ken

Dead Oceans

Jo päälle kahden vuosikymmenen mittaisen uran indie rockin parissa tehnyt Destroyer on alusta saakka ollut Dan Bejarin ikioma projekti. Ensimmäisellä kahdella albumilla ei edes kuultu ketään muuta, kunnes basisti ja musiikillinen monitaituri John Collins löytyi luottomieheksi sekä taustabändin selkärangaksi. Tuon jälkeen Destroyer on ollut erikokoinen ja muotoinen yhtye, jossa noin puolisen tusinaa soittajaa on pyrkinyt luomaan Bejarin visiot tunnistettaviksi ääniksi.

Kahdestoista pitkäsoitto ken, joka siis kuuluu kirjoittaa pienellä alkukirjaimella, on kokonaisuutena vaikeammin ymmärrettävä kuin Destroyerin viime vuosien muut albumit. Bejarin ääni on yhä oma persoonallinen itsensä, ja miehen tavasta lausua sanoja joko pitää tai ei. Lievästi arrogantilta tuoksahtavat maneerit eivät ainakaan jätä kylmäksi, ja omaan korvaani herran tiet ja tavat kuulostavat juuri sopivan erilaisilta. Tähän kun yhdistetään vielä lievä, pohjoismaalaiselta kuulostava aksentti, ja siinähän sitä onkin sulateltavaa.

Soundiensa puolesta ken on laajempi, avarampi, jopa kolkoksi tulkittava halli, jonka kaikuja luovat seinät sijaitsevat kaukana toisistaan. Rummut, basso ja rytmejä napsuttavat syntetisaattorit pitävät silti hajanaista pakettia kasassa, jos nyt niitä ongelmiakin matkan varrelle osuu. Vähäeleisesti soitetut kitarat harhailevat kaiun ja efektoitujen äänien seassa, satunnaiset puhaltimet ja koskettimet näyttelevät myös pieniä rooleja, mutta johto-osa kuuluu kautta levyn Bejarin äänelle. Onko tämä nyt abstraktia indie rockia, joka vain odottaa näyttelijöitä täyttämään lavaa ja välittämään tarinoita? Kenties, lähellä ainakin voitaisiin olla, jos niin vain haluttaisiin tehdä.

ken on kaunis, seesteinen, hetkittäin jopa hartaaksi kasvava levy, jonka ääressä viihtyy parhaimmillaan mainiosti. Vaikka, ja korostan tätä asiaa, osa kappaleista on jätetty lähes demomaisiksi luennoiksi.