Bully: Losing

Sub Pop

Vaikka asun kaukana Amerikan ihmemaasta, lasken itseni silti yhdeksi Sonic Youthin lapsista. Kyseisen yhtyeen Dirty ja EVOL -albumit muokkasivat omaa musiikillista maailmaani tavalla, jota en voine koskaan korostaa riittävästi. Olisin suuresti hämmästynyt, mikäli Bullyn takaa löytyvä Alicia Bognanno ei olisi kuunnellut Sonic Youthin, The Breedersin ja The Pixiesin kaltaisia 90-luvun jättejä. Eikä siinä mitään, loistavia levyjähän kyseiset bändit tekivät, mutta kuinka Bully osaa pyörittää samoja paloja ja löytää niistä vielä tuoreita kulmia?

Losing on tarina parisuhteen rumasta ja kivuliaasta tuhoutumisesta. Siihen liittyneiden haaveiden ja toiveiden murskautumisesta, sekä pelkojen ja muiden ikävien puolien karusta todellisuudesta. Losing onkin teemalevy tuosta syöveristä, joka syö kummankin osapuolen, tai kertojan nyt ainakin. Bully on oikeutetusti täynnä pyhää vihaa, mutta laulun takana murisevat kitarat eivät yllä siihen samaan raivon mittaan, jota Bognannon laulu välittää. Ja tässähän se ongelma on, kun ruuti on lähes aina läpimärkää. Kuvitelkaa päässänne vesitetty versio In Uterosta ja lähellä ollaan. Punk ja pop ovat toki mainioita serkuksia, mutta eivät aina istu ongelmitta samaan kuvaan, kuten tämä kiekko havainnollisesti osoittaa.

En pidä tästä levystä, koska olen kuullut sen kappaleet huomattavasti kovempina ja iskevämpinä versioina jo muinoin 90-luvulla, mutta parhaimmillaan Losing osuu kieltämättä lähelle maalitaulun keskustaa. Ärhäkästi muriseva Not the Way osaa risteyttää raivon ja melodisuuden rupiseen riffittelyyn sellaisella sopivalla tavalla, josta muistuu mieleen eräskin L7. Kills to Be Resistant ja kiekon sulkeva Hate and Control on tulkittavissa myös viestiksi valkoisen talon isännälle, ja vieläpä osuvaksi sellaiseksi.