Neil Young: Hitchhiker

Reprise

Neil Young ui 1970-luvun puolivälissä synkissä vesissä. Tietoinen hyppy pimeyteen ja pois kaupallisesta menestyksestä alkoi Time Fades Away -albumilla 1973 ja traagiset menetykset lähipiirissä kulminoituivat Tonight’s the Night -klassikolla 1975. Tätä aikakautta Young myös kuvasi laulussa Hitchhiker, joka päällisin puolin kertoo elämän varjoista puolta ajelehtivan liftaajan tarinaa, mutta samaan aikaan heijastaa taiteilijan omaa elämää: The neon lights and the endless nights they took me by surprise/The doctor gave me valium but I still couldn't close my eyes.

Elokuussa 1976 Young vietti malibulaisessa studiossa kuuman ja pöllyisän päivän. Tuloksena syntyi albumi, jonka mies kuitenkin hylkäsi. Tällainen mielenmuutos ei ollut mitenkään tavatonta Youngille, mutta tällä kertaa äänitystä pidettiin yksinkertaisesti liian “sumuisena”. Jotta tilanteeseen saisi perspektiiviä, pitää muistaa parikin asiaa: 1) tuohon aikaan herra artisti esiintyi kiertueilla humalassa ja 2) vain pari kuukautta Malibu-äänitysten jälkeen The Band -yhtyeen viimeisellä keikalla kuvatun konserttielokuvan julkaisu viivästyi, koska ohjaaja Martin Scorsese joutui editoimaan filmiä, sillä vierailevan tähden Neil Youngin nenässä näkyi kokaiinia.

Värikäs pohjustus saattaa johtaa odottamaan varsin erilaista albumia kuin yli 40 vuoden viivästyksen jälkeen päivänvalon nähnyt Hitchhiker lopulta on. Se ei suinkaan ole mitään Vesa-Matti Loirin kulttialbumi 4 20 kaltaista päihteillä laajennettua improvisaatioiloittelua. Sen sijaan musiikin ystävät saavat käsiinsä ja korviinsa yhden päivän aikana luottomies David Briggsin kanssa purkitetun mies ja kitara -tyylittelyn, jossa moni myöhemmin julkaistu helmi on varhaisessa asussaan.

Vaikka stop-nappia painettiin studiossa vain päihteiden käytön ajaksi, alkuperäinen ajatus oli julkaista albumi - ja vieläpä melko pian. Levy-yhtiö ei ollut kuitenkaan vakuuttunut ja idea hylättiin. Kaikesta huolimatta esimerkiksi myöhemmin julkaistut Pocahontas ja Captain Kennedy ovat peräisin juuri näistä sessioista. Mukana on myös kaksi ennenjulkaisematonta laulua: Hawaii ja Give Me Strength, jotka ovat molemmat kelpo esityksiä.

Vaikka Hitchhiker oli tarkoitettu albumiksi, se on ennemmin keskivertoa paremmalta kuulostava demonauha ja ainutlaatuinen tirkistelyreikä uransa luomisvoiman huipulla olevan artistin yhteen päivään. Kappalemateriaali on ensiluokkaista, mutta jälkiviisaana voi sanoa, että esimerkiksi Pocahontas, Powderfinger ja Ride My Llama ovat paremmin kotonaan 1979 julkaistulla Rust Never Sleeps -klassikolla.

Hitchhiker on tärkeä palanen prosessissa, jossa Neil Young alkoi nähdä synkkyyden takana pilkottavia auringonsäteitä. Youngin epävarmuus ja epäusko parempiin aikoihin ovat kuitenkin vereslihaisesti edelleen läsnä, ja se tekee Hitchhikerista tärkeän merkkipaalun artistin kehityskaaressa, joka lopulta johti Rust Never Sleepsin muodossa jälleen täyden kympin klassikkoon - neljän vuoden tauon jälkeen.