Phoebe Bridgers: Stranger in the Alps

Dead Oceans

Maailma on jatkuvassa liikkeessä, murtumattomassa muutosten ketjussa, jonka tulevia kurssin muutoksia voimme vain arvailla. Ja silti kaiken takana vaikuttavat ne samat tunteet, joiden käsissä esi-isämme kärvistelivät jo silloin muinoin, kun ensimmäiset musiikiksi luokiteltavat ääniketjut syntyivät.

Yhdysvaltalainen Phoebe Bridgers nousi suurempaan tietoisuuteen laulaessaan pätkän puhelinmainoksessa. Hieman myöhemmin hänen biisejään soi parissakin eri tv-sarjassa ja saatuaan nuo muutamat minuutit näkyvyyttä, oli tie kohti debyyttialbumia laskettu maahan kivi kiveltä. Ei ihan perinteistä reittiä, mutta tärkeintähän on musiikki, eikö vain?

Musiikki. Niin, tätä musiikkia voinee kutsua moderniksi laulaja-lauluntekijä folkiksi, koska Bridgersin pääsoitin on akustinen kitara. Merkittävin pala kuvassa on kuitenkin Bridgersin syvä, vivahteikas ja melankoliaa huokuva lauluääni, joka vuodattaa surua ja samaan aikaan lohduttaa sielua kaiken voittavalla lämmöllään. Harvat artistit saavuttavat koskaan uransa aikana näin vavahduttavia hetkiä, mutta Stranger in the Alps on jo täynnä unohtumattomia kuvia ja visioita, vaikka artisti on vasta 22 vuoden ikäinen.

Kohokohtien irrottaminen on vaikeaa, mutta hieman nopeampi ja reippaampi Motion Sickness loikkaa sopivassa kohdin esiin. Albumin keskitienoille sijoitetut Killer ja Georgia ilmestyivät jo aiemmin Ryan Adamsin tuottamalla seiskatuumaisella, eivätkä päivitetyt versiotkaan ole heikkoja, vain hieman erilaisia. Rouheasti rokkaava Scott Street tuo muassaan tarvittavaa vaihtelua soundin kasvaessa isoksi, mutta pysyessä silti ilmavana.

Kuten todettua, huominen on oma maailmansa verrattuna eiliseen, mutta tunteita liikuttava musiikki on toivottavasti ikuista. Stranger in the Alps kuulostaa tältä päivältä, sen juurien ulottuessa pitkälle historiaan, ja uskon albumin elävän vielä pitkään meidän jälkeemme.