Lambs: Finis Fidei

Verikauha

Kotimaisen Lambsin rehellisessä, konstailemattomassa ja juuri sopivasti hielle haisevassa raskaassa rockissa on jotain vastustamatonta vetovoimaa, joka nostaa sen hitusen verran monien alan yrittäjien yläpuolelle. Bändin soundi liikkuu suoruudessaan jossain länsinaapurin suurten Rock’n’roll sirkusten, 2003-vuosimallisen Metallican ja muutaman levyn takaisen Danzigin välimaastossa. Kun tämän vakaan pohjan päälle lasketaan kitaristi/vokalisti A. Lindholmin katu-uskottavan karhea lauluääni on trion tilanne paperilla melko hyvä. Laulavaa kepittäjää tukevat rumpali Hautsi ja basisti Tommy, jotka täyttävätkin moitteetta tonttinsa. Vierailevaa vokalisointia tarjotaan, vaikkakin vain taustalauluissa, raidoilla 1, 3 ja 7 eli; Said and Done, Hate the World ja No Heart on Sleeve, joilla Charonin J.P. Leppäluoto on mukana. Kuinka ollakaan jokainen ’vahvistettu’ raita kuuluu levyn ehdottomaan eliittiin, ehkäpä Lambsin pitäisi palkata Leppäluoto pysyvästi taustalaulajaksi...

Muuta materiaalia vaivaa miltei poikkeuksetta se rock’n’roll orkesterin pahin vihollinen – liiallinen tasalaatuisuus joka kääntää levyn loppupuolen puuduttavaksi tarpomiseksi. Sävellykset ovat toki laatukriteerit täyttäviä ja kaikki tarvittava on periaatteessa kasassa, mutta jotenkin se viimeinen siveltimen veto jää puuttumaan. Tästä materiaalista olisi tiivistämällä saanut aivan helvetillisen kovan EP:n, nyt tuloksena on vain keskinkertainen pitkäsoitto. Lindholmin hieman kankeahko laulutyyli otti aluksi korvaan, mutta kääntyi nopeasti vahvuudeksi. Miehen laulusta syntyy mielleyhtymiä James Hetfieldin ja Janne Joutsenniemen suuntaan, sekä etenkin Embrazen Lauri Tuohimaahan livenä kuultuna.

Lambs on ladannut albumillisen kunnon rockia, ja levyä voikin suositella kaikille genren rankemman siiven ystäville – etenkin heille jotka eivät perusta niinkään teknisestä tiluttelusta vaan kunnon puristuksesta.