Sydänyön rytmi: Rakkaus lyö maahan

Keravan ääni ja levy

Mikä voisi yhdistää juurevan rhythm’n’bluesin, retron progerockin ja Keravan? No Sydänyön rytmi -orkesteri, tietenkin. Saatteen mukaan liki kymmenen vuoden ajan yhdessä soittanut pumppu on saanut esikoisalbumilleen puskettua runsaasti ns. mojoa. Ja kyllähän se niin on, että härmänkin mies omaa sydämen, jota tunnekylmä nainen vain käyttää hyväkseen.

Musiikki on siis blues-vetoista, ja niin ovat myös lyriikat. Kertojaa viedäänkin rakkauden kahleissa kuin pässiä narusta, eikä mies voi juuri muuta kuin todeta onnettoman tolansa. Naisen kanssa on mahdotonta elää, mutta ilman häntä kurjuus on entistäkin hirvittävämpää. Kuin korostaakseen tilannetta tutun kitara-basso-rummut -kolmion keskelle ilmestyy toistuvasti poikkihuilu, tuo Ian Andersonin mahtisoitin, joka ei istu r’n’b:n pirtaan ehkä yhtä ongelmattomasti kuin huuliharppu. Mutta eipä viskota vielä niitä kiviä, sillä tässähän oli kyse nimenomaan progella ryyditetystä sinistelystä. Ja tuo poikkeama, yhdessä esiintymiskieleksi valitun suomen kanssa, nostaa kiekon osakkeita kummasti soittokertojen rapistessa tauluun.

Sydänyön rytmi tuntee tonttinsa ja vokalisti Jari Tikka pystyy vetämään lyriikat rohkeasti ensimmäisellä kotimaisella, jopa ilman vaivaannuttavaa paatosta. Ryhmän tärkeimmäksi salaiseksi aseeksi on silti nostettava huuliharputkin hallitseva Pasi Puolakka, koska juuri poikkihuilu tuo biiseihin ja albumille sen tarvittavan jonkin. Onhan se hieman outoa, kun samasta bändistä nousee – jopa saman kappaleen aikana – mieleen niin Jimi Hendrix kuin Jethro Tull, mutta seos on nautittava ja mahdollisuudet soundin jatkokehitykseen laajemmat kuin Santanan tuotanto.