The Dream Syndicate: How Did I Find Myself Here?

Anti-

Los Angelesista kotoisin oleva The Dream Syndicate sai aikaiseksi hieman aaltoja muinaisella 80-luvulla, kunnes ryhmä hajosi kyseisen vuosikymmenen loppumetreillä. Ja sen pituinen se, paitsi ettei sittenkään. Vuonna 2012 bändin musiikillinen moottori, Steve Wynn, kasasi ryhmän uudelleen. Ainoa muutos 80-luvun jälkimmäiseen puoliskoon oli se, että kitaristi Paul B. Cutler oli nyt korvattu Jason Victorilla, joka oli kuulunut Wynnin soolobändiin jo hyvän aikaa. Viisi pitkää vuotta uudelleenkasautumisen jälkeen on koittanut viimein se hetki, että uuttakin musiikkia on luotu.

Niin, mistä tässä nyt olikaan kyse, noin musikaalisesti siis? 80-luvun alkuhämärissä The Dream Syndicatea pidettiin oman alueensa ensimmäisenä uuden aallon orkesterina, mutta vuosikymmenen puolivälissä yhtye oli jo jauhettu suht normaaliksi alternative rockia veivaavaksi bändiksi. Ryhmä olisikin voinut painua ikuisesti unohduksiin, ellei esikoisalbumi The Days of Wine and Roses olisi ollut niin poikkeuksellisen voimakas tapaus. Kyseinen kiekko kun on sittemmin kasvanut omanlaisekseen klassikoksi (jonka voisinkin käsitellä klassikko-artikkelina tässä joku päivä).

Ikävä kyllä esikoisalbumin kokoonpanosta on tätä nykyä jäljellä vain Wynn, sekä rumpali Dennis Duck, kun taas kitaristi Karl Precoda ja basisti/vokalisti Kendra Smith ovat edelleen poissa joukoista. Ja se kuuluu. Vahvimmillaan Wynn joukkoineen on punkahtavalla The Circle -rallilla, jonka kiihkeän räväkässä paahdossa veri kiertää huippunopeasti. Väläys suuruudesta on myös kohtalokkaasti rämisevä 80 West, jonka pitelemätön hiomattomuus iskee silmää nuorelle Nick Cavelle ja hämyisimmälle Johnny Cashille.

29 vuotta on pitkä tauko studioalbumeiden välillä, jos unohdamme ne hajoamisen jälkeiset rahastus-julkaisut. Kannattiko tuo odotus? Suoraa vastausta on vaikea antaa, sillä vuoden 2017 The Dream Syndicatella ei ole juuri mitään tekemistä 35 vuoden takaisen itsensä kanssa. How Did I Find Myself Here? soi kyllä komeasti stereoissa, mutta klassikkoa siitä ei kasva, vaikka asiaa tarkastelisi minkälaisten lasien läpi tahansa. Postisti punkataan, krautata osataan ja myöhäisen, kokeellisemman ja rohkeamman R.E.M.:in jäljillä kehdataan kulkea, mutta hieman laimea olo näistä juhlista sittenkin jäi.