Black Country Communion: BCCIV

Mascot/ADA

Superbändien ongelma on usein se, että mitä suurempia egoja joukosta löytyy, sitä suurempia ovat myös niiden aiheuttamat ongelmat. Mutta toisaalta: jos nopat sattuvat tippumaan juuri oikealla tavalla pelipöydälle, saattaa kitkasta syntyä mestariteoksiksi luokiteltavia kiekkoja. BCC:n tähtinelikolla menivät sukset ristiin jossain vaiheessa kolmannen studioalbumin, Afterglown, jälkeen, mutta keväällä 2016 sotakirveet oli saatu haudattua, ja näin supernelikon neljäs albumi on tosiasia.

Tarina ei kerro kuinka bändin musiikilliset moottorit, kitaristi/vokalisti Joe Bonamassa ja vokalisti/basisti Glen Hughes saivat välinsä poikki ja takaisin kuntoon, mutta kaksikon kirjoittamat kymmenen raitaa saavat tunnin kulumaan jouhevasti. Ja tuottajana on tietysti häärinyt jälleen Kevin Shirley, joka on BCC:n historiassa kiistatta se varjoissa viihtyvä, mystinen viides jäsen. Olihan juuri Shirley mm. sen takana, että rumpali Jason Bonham ja kosketinsoittaja Derek Sherinian liittyivät mukaan ryhmän vahvuuksiin tarinan alussa.

BCCIV on täysiverinen Black Country Communion -albumi, niin hyvässä kuin pahassa. Ensimmäiseksi sinkuksi valikoitunut Collide viistää huomattavan läheltä Led Zeppelinin Black Dogia. Temppu on rohkea ja miltei härski – ovathan herrat itse taatusti tienneet kenen porteilla kolistelevat, mutta nelikko selviää kuin selviääkin tempustaan. Muutenkin BCC:n neljäs albumi muistuttaa toisinaan Zeppelin neljännen pitkäsoiton rokimpaa laitaa, sekä joitain Hughesin historiasta löytyviä bändejä, toisen suuren vertailupisteen ollessa – tietysti – Bonamassan sooloura.

Hughesmaisin kappalenipusta on eittämättä delfiinien eloonjäämistaistelusta kertova The Cove, jossa asian sydämelleen ottanut Hughes vuodattaa sydänvertaan sielukkaan rokin tippuessa kuin jumalten käsistä. Zeppelrokeimmillaan mäiske on kun Awake jyrisee ukkosen lailla yllä, eikä sarjatulimaisesti naputtava Sway jää juuri sisaruksensa taakse. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita siis piisaa, mutta on kiekolla toinenkin puolensa. Bonamassa laulama kahdeksanminuuttinen The Last Song for My Resting Place on mielestäni onnistunut matka rauhallisemmassa purressa, mandoliinien, huilujen ja viulujen rikastaessa perusnelikon soundia.

Suurta on, ja komeaakin, mutta kaikista superlatiiveista huolimatta BBCIV osaa olla myös tarvittaessa pienempi ja hauraampi. Kiekolta ei löydy ainuttakaan rock-historian suureksi luvuksi kasvavaa kappaletta, mutta perusteiltaan levy on lujaa laatua alusta loppuun.