Metz: Strange Peace

Sub Pop

Kanadalainen Metz, jonka nimi kirjoitetaan toisinaan myös muodossa METZ, on saavuttanut kolmannen pitkäsoiton merkkipaalun. Viiden vuoden takainen debyyttialbumi piti poikkeuksellisen kovaa melua, tosin monen mielestä lähinnä tyhjästä. Bändin noiserock lähenteli tuolloin grungen alkujuurta ja sludgen soita, eikä kaksi ja puoli vuotta myöhemmin ilmestynyt II-pitkäsoitto ollut kuin lähinnä uusintaversio esikoisesta. Ydinkysymys kuulunee: onko ottawalaisten jekkupussissa enää yllätyksiä jäljellä?

Strange Peace metelöi, rähisee, kolisee ja hc-punkkailee kuten olettaa sopiikin, mutta viidessä vuodessa trio on kuin onkin oppinut muutaman uuden jujun. Tai sitten tuottajan pallille istahtanut Steve Albini on saanut suhteellisen suuren liikkumavaran, ja pystynyt uuttamaan kolmikosta irti niitä aiemmin puuttuneita kymmeniä prosentteja mitä tulee soiton voimaan. Tuolla saralla Strange Peace ylittääkin edeltäjänsä, jos se nyt on jokin lohtu.

Kolmas albumi on kuin raaka pihvi joka lannistaa silkalla koollaan, tai väkevin sipuli jota ei voi lähestyä tuntematta kirvelyä silmissä. Se on rosoisuudessaan saavuttanut pisteen, jossa voi aivan aiheellisesti kysyä: onko tämä kaikki tarpeen? Metz on päässyt tiellään pitkälle, mutta jotenkin tätä mäiskettä kuunnellessa tulee olo, että kaiken tohinan keskellä itse biisit unohtuivat. Tai itse en muista kiekosta mitään, vaikka kuuntelen sitä kuinka paljon.