Poor Fellas: Streets of Desolation

Omakustanne

Reilu puolitoista vuotta sitten Poor Fellas pohti musiikkinsa suuntaa Desibelin haastattelussa. Ryhmän rock oli uran alussa kallellaan billyn suuntaan, mutta tuolloin väläyteltiin jopa pop-a-billy termiä tulevaisuuden tuulia mietittäessä. No, nyt on sitten esikoisalbumi kasassa ja helpointa tätä on kutsua hyväntuuliseksi rockiksi, jossa läskibasso tuuppaa matalaa taajuutta ja meno on positiivisella tavalla amerikkalaista. Suomalaisella sivujuonteella ryyditettynä, tietysti.

Streets of Desolation on kymmenen, ryhmän itsensä rustaaman, biisin nippu, joka nostaa stetsonia countryn suuntaan, helkkyy toisinaan rootsin jäljillä ja ymmärtää myös sielun kaipaavan joskus bluesin sineä. Eli alkuperäisen rockin jäljillähän tässä ollaan, mutta ei albumi silti mikään museovierailu vuosikymmenten takaiseen maailmaan ole. Poor Fellas on onnistunut kehittämään kaavaansa eteenpäin sitten mainion Living for Myself EP:n, mikä kuuluu entistä tarttuvampina melodioina ja persoonallisena soundina, josta nousee ensin mieleen bändi itse, eikä mikään mahdollinen esikuva.

Ensimmäiseksi maistiaiseksi jo keskikesällä tarjottu Dream Killer ei aivan osu allekirjoittaneen tonttiin, mutta hieman myöhemmin kuultava Goodbye on varustettu sellaisella melodialla, ettei vastaan ole sanomista. Melankolisesti rullaava Ghost of September nappaa kertosäkeellään armotta kiinni korvasta, eikä napakan simppeli Get Up ainakaan heikennä albumin iskuvoimaa. Tarinat kaartelevat tuttujen teemojen mukana, mutta ei kaikki silti mene kuten aina. Forget Me toteaa rakkauden olevan mahdotonta, koska biisin kertoja nyt on sellainen pissipää kuin on – eli rakkauden murheet käännetään piristävästi ylösalaisin.

Rodin pyörää ei keksitä uudelleen, mutta ei sitä tarvitsekaan, kun kone käy kaikilla sylintereillä. Pientä lisää rohkeuden saralle tässä toivoisi, sillä kun mihinkään genreen ei varsinaisesti ripustauduta, olisi bändillä vapaus kurottaa kauemmaskin.