Kari Rueslåtten: Silence is the Sound

Ora Fonogram

Norjalainen seireeni Kari Rueslåtten on tehnyt pitkän uran musiikin parissa, saavuttaen kiistattoman aseman pohjoismaisen melankolian ja eteerisen folk-popin saralla. Mutta mitä uutta ja erilaista – jos mitään – laulajan seitsemäs sooloalbumi enää tarjoaa?

Silence is the Sound on äänentasoltaan vaimea, tunnelmiltaan seesteinen ja yleiseltä vaikutelmaan miltei uneliaaksi luokiteltava levy. Sen ääressä voi, suotuisten olosuhteiden niin salliessa, keskittyä vaikka katselemaan lehtien hidasta leijailua puista alas, ajan kaltaisen turhuuden valuessa vaimennettuna taka-alalle. Aiemmilta pitkäsoitoilta tutut folk-elementit on karsittu biisien oksistoista tällä kertaa lähes kokonaan pois, eikä jäljelle ole jäänyt kuin Rueslåttenin upean vivahteikas laulu ja seitinohuiksi venytetyt taustat. Tämä musiikin systemaattinen sirpaloittaminen ja rakenteiden häivytys palvelevat kyllä osalla raidoista, mutta itse jäin kaipaamaan mukaan edes paria ryhdikkäämpää hetkeä. Ja jos pop, puhumattakaan nyt rockista, on täysin poissuljettu vaihtoehto, niin miksei syöksyä eeppisempään, elokuvalliseen vyörytykseen? Kuka tietää mitä joku Hans Zimmerin tai Howard Shoren kaltainen Hollywood-jyrä olisikaan saanut materiaalista aikaiseksi…

Hiljaisuus siis on ääni, ja tuon äänen äärellä Rueslåtten eittämättä viihtyy. Levyltä ei löydy korkeita nuotteja, paisutettuja kohtia, tai silkalla voimallaan hiljentäviä dramaattista tulkintaa. Ei, ne ajat ovat – ainakin toistaiseksi – takana, eivätkä muutamat tummasävyisemmät synamatot muuta totuutta. Voiko elämässään olla jo liian tyytyväinen? Tätä albumia kuunnellessa tulee pohtineeksi jopa moista vaihtoehtoa.