A Giant Dog: Toy

Merge

Yhdysvaltalainen A Giant Dog läsähti ensi kertaa allekirjoittaneen musiikkitutkaruudulle reilu vuosi sitten, kun raivokas, rosoinen ja raastava garage-punk-pop hirvitys Pile tipahti varoittamatta niskaan. Tuolloin pääosin tarttuvaa materiaalia syytävän bändin merkittävin ongelma oli kappaleiden epätasaisuus. Vai oliko se sittenkin vahvuus?

No, kuoppaista on kyyti tälläkin kierroksella, mutta oi voi, se rytke tuntuu taas niin mukavalta tuolla munuaisten ja istumakukkuloiden tienoilla. Garagen ja punk-rockin kokkareiseen puuroon on livauteltu yhtä jos toistakin maustetta makua tuomaan, eikä ns. säännöistä välitetä tuon taivaallista. Noin kolmen minuutin mittaisista punk-garage leivoksista pyritään työstämään nopeasti iskeviä ja silti kulutusta kestäviä, mikä ei ole tuosta vain saavutettava tavoite. A Giant Dog on tietysti vaarassa kasvattaa itsestään elämää suuremman kokemuksen, mutta kun mennään riittävästi liian pitkälle, ollaan lopulta juuri siellä missä pitääkin olla.

Kiekon raastavin riffimessu taitaa olla Hero for the Weekend, jonka rinnalla lännenleffoista kuvia silmille viskova Lucky Ponderosa tuntuu lähinnä hämmentävältä. Mutta eiväthän biisit peräkkäin soikaan, ja juuri kappalejärjestys on Toyn vahvuuksia, sillä kaoottiselta vaikuttavan fasadin takaa löytyy tarkkaa harkintaa ja oivallista kaarien rakentelua.

Toy Gun saa räminäänsä tukea torvista, joiden kohottamana siivu kasvaakin albumin yhdeksi avainhetkeksi. Fake Plastic Trees hämää puolestaan taustalla vinkuvilla jousillaan, joiden istuvuus ja toimivuus osoittautuvat edukkaiksi vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen. Ei sitä korva ihan kaikkeen aivan heti totu. Raidalla ei muuten ole mitään tekemistä Radioheadin samannimisen siivun kanssa, vaikka tuskin nimi aivan sattumaakaan on. Tekstit ovat kautta linjan melko rasvaisia, ehkä tarpeettomankin, mutta yllättävin vetäisy on silti Sparks-laina Angst in My Pants josta kasvaa menevä rock’n’roll pala 21 vuosisadan malliin.

Toy on täydellinen rock-levy, tai oikeastaan rock-sirkus, jossa jokainen numero varioi periaatteessa samojen kattosääntöjen puitteissa, mutta silti sitä yllättyy iloisesti kerta toisensa jälkeen. Ainoa kysymys joka päähäni jäi, olikin: mihin tämän jälkeen voi enää mennä? No, se selvinnee ensi vuonna, tai viimeistään sitä seuraavana.