SIMO: Rise & Shine

Mascot

SIMO ei nimestään huolimatta omaa mitään siteitä maahamme, sillä Nashvillesta keikoilleen suuntaava trio on amerikkalaisempi kuin omenapiiras, heinäkuun neljännen ilotulitus ja Mississippi yhteensä. Hikistä bluesrockia, kiihkeää funkrockia ja psykedeelistä desertrockia toisiinsa hämmentelevä kolmikko luokin myyttiselle lännelle aivan uudenlaista ääniraitaa, jossa riittää avaruutta vaikka muille jakaa.

Vokalisti/kitaristi JD Simo revittelee kuin sisäisen Hendrixinsä löytänyt Kravitz, basisti Elad Shapiro antaa matalataajuushoitoa sellaisella voimalla, että oksat poikki ja puoli Alaskaa perään. Tuohon kun lisätään Adam Abrashoffin tasoinen rumpali niin johan paukkuu.

Dynamiittisimmillaan kolmikko on People Sayn kiivaassa bluesfunk jyystössä, sekä Meditationin Prince-rynkytyksessä, joka saa kuolleetkin vääntelehtimään kuumeisten soundien tahdissa. Täsmäpommin tavoin toimii myös reiluun kolmeen minuuttiin tiivistetty The Climb, joka taitaa olla tulenarin instrumentaali jonka olen tämän vuoden puolella kuullut.

Alkuun esimerkillisen reippaasti etenevän albumin loppupuoli eroaa merkittävästi startista. Ensimmäiset seitsemän raitaa puksuttavat terhakasti ja tehokkaasti, ainoastaan lievästi turhaksi laskettava I Want Loven ylittäessä viiden minuutin rajan. Rock on hektistä, vaihtelevaa ja rikasta, avainsanan ollessa reippaus. Levyn viimeiset neljä siivua kestävät kuitenkin yli 33 minuuttia, loputtoman venyttelyn huipentuessa naurettavuuksiin saakka pitkitetyssä I Pray -vinguttelussa. Raidan ainoaksi saavutukseksi voi laske sen, että tulee edes ajatelleeksi mitä Pixiesin ja Eaglesin yhdistelmästä voisi syntyä.