KMFDM: Hell Yeah

Ear Music

KMFDM on vuosituhannen vaihteeseen osunutta kolmen vuoden taukoaan lukuun ottamatta julkaissut tasaisesti materiaalia aina näihin päiviin saakka. Nyt studioalbumeiden väliksi pääsi kuitenkin livahtamaan taas kokonaiset kolme vuotta, mutta kahdeskymmenes (!) pitkäsoitto on sitten sitäkin vahvempi. Poliittiselta painoarvoltaan nyt ainakin.

Tällä kertaa kitaristikaksikko Jules Hodgeson ja Steve White jäivät pois äänityksistä, mitä nyt Hodgeson vierailee Hell Yeah sinkkuraidalla. Vajaa miehitys ei tosin ole vaikuttanut itse musiikkiin, sillä KMFDM:n voimahahmo Sascha Konietzko on ennenkin vastannut suurimmasta osasta materiaalista. Konietzko onkin yhdessä toisen vokalistin, Lucia Cifarellin, kanssa punonut kasaan nykyhetkeen osuvan levyn, jonka vahva poliittisuus ja viiltävä kieli suorastaan yllättävät jyrkimmissä kurveissa. Ja se on melkoinen saavutus KMFDM-versumissa.

Avaukseksi sijoitettu Hell Yeah jatkaa dynamiittisten ykkösbiisien sarjaa ja Total State Machine on juuri sellaista industrial-metal junttaa, jonka parissa KMFDM on perinteisesti ollut vahvimmillaan. Friikahtavan elektron laidalta löytyvät puolestaan Rx 4 the Damned, jonka funkkaavassa bassossa Doug Wimbish (Living Colour) sytyttää ladon tuleen, sekä Rip the System v. 2.0 joka päivittää vuoden 1989 alkuperäisen kappaleen lähes tunnistamattomaksi. Ratkaisun järkevyyden voi kyseenalaistaa, mutta tärkein pala kaavassa onkin se viesti. Harmi että alkuperäinen dub on jäänyt jonnekin modernin industrial metalin telaketjujen rattaisiin, sillä biisi olisi ansainnut mielestäni rohkeamman/järjettömämmän musiikillisen ylösnousun.

Onneksi ryhmä aukoo myös hieman uusia ovia, ja näistä tuoreista horisonteista lupaavin on eittämättä Only Lovers. Tuossa tempoltaan rauhallisessa mutta tunnelmiltaan synkässä raidassa Cifarelli pääsee esittämään laulunsa syvyyttä musiikin jylistessä virkistävän avarassa – vaikkakin varjoisassa – tilassa. Reipas irtiotto on myös periaatteessa suht normaalina KMFDM-elektrojunttana käynnistyvä Murder My Heart jossa syntetisaattorit selättävät kitarat ja kuullaanpa kaupan päälle vielä rehvakas Hammond B3 -soolo.

Hell Yeah ei ole 20 studioalbumin joukossa se kirkkain hetki, mutta kiekko selättää kyllä kaikki Tohuvabohun (2007) jälkeen ilmestyneet levyt – eli parasta KMFDM:ää ainakin vuosikymmeneen. Eikä tulevaisuuskaan näytä synkältä, kun Lord of the Lost -yhtyeestä on saatu livejoukkoon kitaristit Chris Harms, Pi sekä kosketinsoittaja Gared Dirge. Tarina ei kerro onko muutos pysyvä, mutta tuskin miehistönvaihtelusta on ainakaan vahinkoa pitkässä juoksussa.