Them Bird Things: Stephen Crow Must Die

Playground Music

Them Bird Thingsin kymmenvuotinen ura on ollut mielenkiintoinen niin musiikillisesti kuin henkilöstönkin kannalta. Muutama vuosi sitten ryhmä päätti tarttua omiin biisikyniinsä, jäsenistön vaihtuessa siinä samalla kovalla prosentilla. Muutokset ovat kuitenkin vain vahvistaneet kokonaisuutta, kuten tuore albumi kiistatta todistaa.

Yhtyeen vahvin ase ja mykistävin elementti on edelleen Salla Dayn lauluääni, joka istuu tällaiseen mystisen lännen iltatunneilta kumpuavaan rokkiin kuin blues Mississipin rannoille. Moneen taipuvat Tapani Varis ja Julius Heikkilä ovat urakoineet erilaisten soitinten saralla, Affe Forsmanin vastatessa puolestaan rummuista ja perkussioista. Kitarat riipivät ja hiipivät kuin Link Wrayn seuraajilla kuuluukin, eikä rytmipuolella turvauduta peruskomppeihin, vaan jokainen kappale vuollaan omasta puustaan ja koristellaan aina tarpeen mukaan. Them Bird Thingsin rockissa kuuluukin käsityöläisyys, orgaanisen voiman kummutessa bändisoundista kuin usva suurista järvistä.

Alkupuolella tunnelmaa kasvatetaan kuin amerikkalaisen psykedeelispitoisen rockin saralla kuuluukin. Huteja ei koriin siunaannu, vaikka alkuun instrumentaali I, Julius hieman hämääkin. Ensimmäinen täysosuma odottaa onneksi jo kulman takana, kun väkijuomaisessa melankoliassa marinoitu Last of the Silent Screen Stars paljastetaan estradilla. Levottomasti rokkaava Choke Chain ei voisi olla edeltäjäänsä erilaisempi, mutta niin vain tunnelma pysyy ehyenä bändin rullatessa halki mehukkaan raidan.

Pitkän albumin keskivaiheen pelastaa päälle viisiminuuttiseksi kasvava In the Shadow of Mulatto Mountain, jonka verkkaisessa kudonnassa ja kevyemmässä äänimaisemassa voi levähtää hetken, minkä jälkeen rock-vaihdetta survotaan taas silmään. Terävistä kärjistä ylimmäs nousevat vimmaisesti pyörivä Call Me Calamity (The Great White Hope), sekä Why Should We Not joka on juuri sellaista valomerkin jälkeistä leijuntaa jota David Lynchin olisi pitänyt tehdä omilla levyillään.

Stephen Crow Must Die on kokonaisuutena massiivinen, sillä kuudentoista raidan ja päälle tunnin mitassaan kiekolle on annettava sitä kuuluisaa aikaa ja tilaa, ja paljon. Mutta, mutta, mutta – lopputulos hipoo niin läheltä täydellisyyttä, että pakko tässä on täydet tähdet räväyttää tauluun, kun muotovaliosta ei löydy ainuttakaan vakavampaa naarmua. Eikä se mittakaan oikeastaan pahasta ole, opettaapahan hieman kärsivällisyyttä tässä nykyisessä ’kaikki paukut kahteen ekaan biisiin’ maailmassa.