Paul Weller: A Kind Revolution

Paul Weller (s. 1958) on sinut itsensä kanssa. Mies ottaa useamman modernimman rock-albumin jälkeen askeleen kohti rennompaa - ja ennen kaikkea soulimpaa - ilmaisua. Se ei sinänsä ole mikään uusi asia, onhan herra osoittanut rakkauttaan sielullista menoa kohtaan jo Style Councilin ajoista 1980-luvulta lähtien.

Osuvasti nimetty A Kind Revolution tuo framille vapautuneen ja hyväntuulisen kuusikymppisen. Albumia tekisi mieli kutsua jopa herttaiseksi, ellei se herättäisi mielikuvia seesteisestä lässyttelystä. Sillä siitä A Kind Revolutionissa ei ole kyse. Kun teknisiä krumeluureja on karsittu, tie on vain suorempi.

Albumi toki tempaistaan käyntiin kipakalla (mutta soul-vaikutteisella) Woo Sé Mama -rykäisyllä, mutta se on pelkkä silmänkääntötemppu. Weller haluaa esitellä ja testata osaamisensa laajuutta - jos ei yleisölleen, niin ainakin itselleen. Väitän, että The Jam -fanien olisi erittäin vaikea tunnistaa upean Long Long Road -balladin laulajaksi idoliaan, joka 1970-1980-luvuilla tunnettiin sanoja tiuhaan sylkevästä laulutyylistä. Ennemmin äänen omistajaa etsittäisiin 1960-1970-luvun mustista amerikkalaislegendoista.

Perus-modia (iästä riippumatta) ei välttämättä innosta myöskään ajatus Wellerin duetosta Boy Georgen kanssa tai fuusiojazz-progemies Robert Wyattin vierailu trumpetin äärellä, mutta on ihailtavaa että Weller ei yksinkertaisesti välitä. Sen sijaan hän välittää hyvää oloa ja kodikkuutta, mikä on kieltämättä vähän epätavallista artistille joka tunnetaan tiukasta sisällöstään musiikissaan. Mutta nyt ei mennä maan alle, vaan laulujen sisälle.