Julkaistu: 05.08.2017
Arvostelija: Heikki Väliniemi
Kuninkaallinen veri punnitaan toisessa tulemisessa. Royal Bloodin kakkosalbumi ei ole musiikillisesti yhtä raskasta sarjaa kuin debyytti, mutta muutos on hyvästä. Led Zeppelinin tai Queens of the Stone Agen sijaan brittiduo löytää paikkansa jostain White Stripesin ja Arctic Monkeysin välistä.
Soitto on edelleen äärimmäisen tiukkaa, mutta sille annetaan myös tilaa hengittää ja tämän yhtyeen mittareilla jopa vienosti groovata. Laulaja-basisti-kosketinsoittaja Mike Kerr ja rumpali-perkussionisti-flyygelinsoittaja Ben Thatcher ovat hämmästyttäneet faneiksi asti jopa Led Zeppelin -kitaristi Jimmy Pagen, joka äityi kutsumaan bändin live-esiintymistä “loistavaksi” ja “naulitsevaksi”.
Eipä ihme. Kuten Page on todennut, Royal Blood hyödyntää taidokkaasti rock-musiikin menneisyyden kaikkia ulottuvuuksia, vieden rockia samalla uusille alueille. Royal Blood ei toki ole vallankumouksellinen messias - ennemminkin asiansa osaava kierrätyskeskus. Bändi tekee tämän toki taitavasti, kenties selkeimpänä esimerkkinä nimiraidan Rolling Stonesilta lainatut Sympathy for the Devil -huudahdukset.
Surisevat kitarat, jykevät taustalaulut ja kosketinsoittimet tuovat yhtyeen muuten karuhkoon ilmaisuun kaivattua piristysruisketta. Royal Blood välttää rockin pullistelukliseet ja pysyy ytimessä koko 34 minuutin ajan. Bändin vyörytys ei herpaannu terävästä ja kunnianhimoisesta fokuksestaan hetkeksikään.
Brittiläinen, Brightonissa 2013 perustettu moderni garage-bluesrock-duo.
Linkki: royalbloodband.com
(Päivitetty 5.8.2017)