Shamans Harvest: Red Hands Black Deeds

Mascot

Tunnustettakoon heti alkuun, että kun kuuntelin tätä albumia ensimmäisiä kertoja, en edes muistanut että yhtye oli jo aiemmin tuttu. Arvioin jenkkiryhmän edellisen pitkäsoiton vajaa kolme vuotta sitten, mutta kokemus ei selvästikään ollut kovinkaan järisyttävä – joten kuinka sykähdyttävä saattoikaan olla bändin kuudes pitkäsoitto?

Ensimmäiseksi sinkuksi valjastettu The Come Up kertoo tavallaan kaiken oleellisen pitkäsoiton maailman vahvimmasta laidasta: hanakasti päälle iskevä raita on kaikista mausteistaan huolimatta aitoa hard rockia, jossa melodia tarttuu, kertosäkeessä kehdataan käyttää äijäköörin taustalla kaikuvaa ’woo-hoo-hoo-ooo’ -huutoa ja riffi on kuin suoraan Soundgardenin paremmista paloista koottu. 12 raidan napakammin osuvaan ryhmään lasketaan myös Soul Crusher, jossa raskas rouhinta on bluesin sinistä ja soulin syvää – mutta silti puhtaita raskasrockia. Kaava ei varsinaisesti kaada rockin raja-aitoja, vaan pysyttelee visusti niiden keskelle jäävillä kedoilla.

Soundiensa puolesta Shamans Harvest on ottanut reilun loikan taaksepäin, sillä Red Hands Black Deeds on todella orgaanisen, sielukkaan ja aidon tuntuista rytyytystä. Taakse ovat jääneet digitaalipelleilyt, soundien hinkkaukset sekä turhat kulmien poistot, livehenkisyyden puskiessa raitojen välistä iholle. Tervehdinkin post-grunge juurensa uudelleenlöytänyttä yhtyettä ilolla, mutta vaikka särö on saatu tuotua takaisin se ei poista sitä tosiasiaa, että kappalemateriaalinsa puolesta kuudes albumi on heppoisempi kuin pari edeltäjäänsä. Eli ei tästäkään taida mitään unohtumatonta kokemusta kasvaa, vaikka parhaimmillaan bändi rullaa eteenpäin kuin höyryjyrä.