Verneri Pohjola: Pekka

Trumpetisti Verneri Pohjolalla ei ole isänsä kanssa muuta yhteistä kuin puolikas geeniperimä ja muusikon ammatti: bassotaiteilija ja suomalaisen musiikin kruununjalokivi Pekka Pohjola (1952-2008) jätti lapsensa tämän äidin kasvatettavaksi 2-vuotiaana. Silti Verneri Pohjola tulee ikuisesti olemaan “Pekan poika”, vaikka se on yhtä oleellinen osa kansainvälisesti arvostetun taiteilijan ansioluetteloa kuin “se Kerkko Koskisen trumpetisti”.

Poika ehti kuitenkin soittaa isänsä kanssa ennen hänen kuolemaansa - ja tämä tribuuttilevy muusikko Pekka Pohjolalle lähestyy aihetta samaan tapaan: nuottiviivaston kautta, kevyellä henkilökohtaisella lisäyksellä tietenkin.

Pekka Pohjolan soolotuotanto on aina ollut yllekirjoittaneelle vaikea pala nieltäväksi, mutta niin sanottujen pakollisten Pohjola-klassikoiden rinnalla Changing Waters (1992) sekä UMO Jazz Orchestran Pohjola-versioinnit ovat lämmittäneet sydäntä ja mieltä. Ja niin tekee myös Pekka.

Verneri Pohjola leimaa nimensä isoilla kirjaimilla albumin jokaiseen seitsemään raitaan. Vaikka sivupolkujen määrä ja laajuus vaihtelee kappalekohtaisesti, on Pekka alkuperäisesitysten tunnistettavuudestaan huolimatta vain ja ainoastaan ehtaa Verneri Pohjolaa. Koska raameina ovat kuitenkin Pekka Pohjolan sävellykset, lopputulos on osiensa summaa suurempi. Lisäksi Verneri Pohjola tuntuu vetävän juuri oikeista naruista: esimerkiksi Madness Subsides on yli kolme kertaa alkuperäistä pidempi ja The Dragon of Kätkävaarasta on karsittu lähes puolet pois - molemmat yhtä onnistuneesti.

Verneri Pohjola puhaltaa toisinaan jopa räiskyvästi, eivätkä muutkaan soittajat jää Pekkaa pahemmiksi. Erityisvaroituksena lentomatkalla Pekka-levyn pauloihin vaipuville: Teemu Viinikaisen äkkinäinen kitarahälytys Madness Subsidesissa kuuluu todella kuulokkeista, eikä siis varoita lentokoneen hätätilasta. (Toki edellä mainittu tilanne toimi parempana sykkeennostattajana kuin 500 metrin porrasjuoksu). Tuomo Prättälän rauhoittavasti helisevä Fender Rhodes ansaitsee myös erityismaininnan.

Materiaalia on poimittu neljältä Pekka Pohjola -abumilta: Kätkävaaran lohikäärme (1980), Harakka Bialoipokku (1974), Pihkasilmä kaarnakorva (1972) ja Changing Waters (1992). Jälkimmäiseltä on napattu Pekka-albumin kaksi päätösraitaa, joten lienee selvää että myös Verneri Pohjola ilmoittautuu tämän liian vähälle huomiolle jääneen albumin ihailijaksi.

Pekka on tribuuttilevyjen ehdotonta eliittiä. Sääli, ettei säveltäjä itse ehtinyt kuulla sitä.