Roger Waters: Is This the Life We Really Want?

The trout in the streams/are all hermaphrodite/You lean to the left/but you vote to the right/And it feels like déjà vu. Keskelle toisen maailmansodan kauheuksia syntynyt Roger Waters ei ilmeisesti näe maapalloa vuonna 2017 kovin lohdullisena paikkana, mutta onko erityisesti syytäkään?

25 vuoden levytystauon jälkeen (!) melko puskista tullut Is This the Life We Really Want? kuulostaa jatko-osalta viimeisimmälle The Wall -kiertueelle. Siinä Waters muovasi syrjäytymisestä ja yhteiskunnasta eristäytymisestä kertovasta Pink Floyd -teema-albumista nykyhetkeen päivitetyn poliittisen kommentaarin. Is This the Life We Really Want? onkin majesteetillisen komeaan muotoon puettua protestilaulua Trumpin ja Erdoganin aikakaudelta. Ja ainahan Waters on tehnyt musiikkia imperialismia, ahneutta ja fasismia vastaan. Hän tuskin osaisi määritellä tai nimetä nykyajan fasismia sen paremmin kuin kukaan muukaan, mutta sotalapsen arvet ovat syviä: Watersin isä oli entinen aseistakieltäytyjä, joka ajoi ambulanssia Lontoon pommituksissa, mutta liittyi sodan jatkuessa vapaaehtoisten reserviin ja kuoli viisi kuukautta myöhemmin nimenomaan fasistien Italiassa Anzion maihinnousussa - fasistisen Saksan luoteihin. Watersin mielestä ihmiskunta myös epäonnistui tuon sodan loppumisen tarjonneessa uudessa alussa:When World War II was over/though the slate was never wiped clean/we could have picked over them broken bones/we could have been free/But we chose to adhere to abundance/we chose the American Dream/And oh mistress liberty/How we abandoned thee.

Kenties parhaiten Radiohead-albumeista tunnettu Nigel Godrich on - ehkä Watersin suosiollisella avustuksella - luonut albumille *ne Floyd-rumpusaundit*, jotka hiukan yllättäen aiheuttavat innostuksen kylmiä väreitä, haalean nostalgian tai suoranaisen kitschin sijaan. Pienestä ylipituudesta huolimatta albumi onkin täytetty kaikkien osallistujien lahjojen rikkaudella. Kaunis, melodinen ja yllättävän helposti lähestyttävä musiikki toimii oivana vastavoimana Watersista pulppuavalle, runolliselle ja ajatuksia herättävälle vihalle. Ja sitähän riittää: Is this the life - the holy grail?/It’s not enough that we succeed/We still need others to fail.

Laajat, floydmaiset äänimaisemat kertovat, että neljännellä albumillaan Waters syleilee menneisyyttään kenties avoimemmin kuin koskaan aiemmin soolourallaan. Se on läsnä ohimennen jopa sanoituksissa, kun tarkkaan katsoo mitä kirjoitetaan isolla: Follow me filming myself at the show/on a phone from a seat in the very front row/Follow Miss Universe catching some rays/Wish You Were Here in Guantanamo Bay.

Ja juuri silloin, kun ahdistava kuva kaasunaamarikomppaniasta on lyönyt silmille Smell the Roses -singlen (!) sanoituksen yhteydessä ja vyörytys alkaa olla liikaa, Waters kääntää kelkkansa: yhteisen sävellyskuvion varaan rakentuva albumin päätöstrilogia lainaa Kama sutraa ja päättää levyn sekä kenties Watersin koko levytysuran komeasti. Synkästi nimetyssä Part of Me Died -finaalissa taiteilija luettelee mielensä sopukoiden kauheimpia hirvityksiä säkeistökaupalla, kunnes tekee äkkipysäyksen: But when I met you/that part of me died. Aika kettu.