Status Quo: The Last Night of the Electrics

Frontiers

Rock ei kuole koskaan, mutta kitaristi Rick Parfittin kuolema vuoden 2016 lopulla taisi olla vaikea isku tälle miltei kuolemattomalle yhtyeelle. The Last Night of the Electrics -tuplalive on äänitetty bändin viimeiseksi julistetulta sähköiseltä kiertueelta, joka toi ryhmän aina Suomeen saakka esiintymään. Julkaisusta on saatavilla erilaisia versioita, niin kuvalla kuin ilman, sekä tietysti luksusluokan kahden CD:n, DVD:n ja Blu-rayn versio, joka löytänee oikeutetun paikkansa fanaattisimpien fanien hyllystä.

Bändi lyö siis sähköisen livehistoriansa pakettiin, eikä 20 biisin ja reilun puolentoista tunnin mittaisesta boogierockjunasta löydy juuri turhia palasia. Luonnollisesti yhtye joka julkaisi albumin joka ainut vuosi vuosina 1968-1983 (!), voisi rykäistä vaikka kolme yhtä kovaa livepakettia, mutta johonkin se raja on vedettävä, ja tällä kattauksella bändi yrittää selvästi antaa kuulijakunnalleen sen mitä nämä odottavatkin. Soitto käynnistyy itseoikeutetusti klassisen Carolinen tahdissa, ja vuoden 1984 hitti The Wanderer, joka nousi aikoinaan kärkikymmenikköön useammassakin maassa, on mitä iskevin jatko. Ilotulitus on suorastaan huumaavaa, ja alkurynnäkössä ainoastaan Softer Ride on biisi jota ei ole julkaistu sinkkuna. Ja tuokin raita on yhä jykevä näyttö bändin kunnosta vuodelta 1973, jolloin Status Quo löi itsensä lopullisesti läpi Hello! -albumillaan.

Tästä eteenpäin keikka rullaa niillä ei-niin-yllättävillä raiteillaan, Proposing Medley nitoo yhteen suuria ja vähemmän ikimuistoisia siivuja, jonka jälkeen on helppoa nousta Paper Planen kyytiin. Yleisö esittää osansa moitteetta tässä vuoropuhelussa, jossa joukkolaulu ja hyvänmielen juhlinta ovat avainasemassa. Yhdeksi kohokohdaksi nousee In the Army Now, joka on saanut aivan uudenlaisia merkityksiä sen jälkeen, kun Lähi-Idän loputtomilta vaikuttavat konfliktit vetivät mukaansa myös Britannian.

Kuten alussa tuli jo todettua, rock ei kuole koskaan. Sen esittäjät vain vaihtuvat vuosien saatossa, eikä Status Quokaan ole kuolematon. Niin ikävältä kuin se tuntuu, niin Francis Rossin ääni alkaa myös selvästi lähestyä iltahämyä, eikä kaikkien aikojen suurin boogierockryhmä saa enää tossujaan nousemaan aivan samoihin korkeuksiin kuin silloin muinoin. Mutta muistoja ja nostalgiaa – niitä tämä paketti tarjoaa, ja juuri nyt se riittää.