Gorillaz: Humanz

Blur-solisti Damon Albarnin kuvitteellinen sarjakuvabändi palasi musiikkikartalle 2017, seitsemän vuoden tauon jälkeen. Blurin paluu, sooloalbumi Everyday Robots (joka ylsi myös Mercury Music Prize -ehdokkaaksi), kehuttu oopperaprojekti Dr Dee, musikaali sekä lukuisat sivuprojektit lykkäsivät Gorillaz-paluuta, kunnes aika oli viimein kypsä.

Gorillazin alkuperäisenä tarkoituksena tuskin oli lumota perheen aivan pienimpiä piirrettyjen hahmojen avulla, joten suurta ongelmaa ei fanien vanheneminen matkan varrella aiheuta. Konseptikin on suurin piirtein sama: valtava läjä vierailijoita antamassa oman mausteensa elektronisesti värittyneiden studiokokeilujen päälle (mainiot Busted And Blue, She’s My Collar ja bonuslevyn Circle of Friendz -loppunäytös olisivat toki sopineet Blur-albumille). Tosin Albarn itse vetäytyy aiempaakin enemmän taka-alalle. Tämä tuo levylle rehevyyttä, mutta samalla poistaa koko porukan lahjakkaimman taiteilijan erittäin tunnistettavan äänen suurimmasta osasta esityksiä.

Humanzia arvottaessa on syytä ensin hahmottaa mikä se on. Puhtaana albumina sen käsittely on kenties epäreiluakin, mixtape menee jo lähemmäs totuutta. Elämää ei kannata tuhlata etsiäkseen tämän levykokonaisuuden ideasta suurta punaista lankaa. Sen sijaan suosittelen keskittymään yksityiskohtiin. Siksi onkin merkillistä, miten kelvollisesti Humanz lopulta kantaa, sillä Peven Everettin tähdittämää Strobelitea lukuun ottamatta hyvin harva esitys erottuu joukosta. Tai ainakaan edukseen, sillä kammottavasti autotunella pilattu Saturnz Barz, Momentz, Carnival ja raivostuttava Charger olisivat saaneet jäädä tekemättä.

Sumusaarten surkuhupaisan ja ylimielisen kieli-imperialismin mallioppilaana Humanz ei tietenkään sisällä kansivihkotekstejä, joten väitetyt poliittiset ja yhteiskunnalliset teemat viuhuvat ainakin minulta ohi korvien, tummaihoisten oikeuksien puolesta räppäämistä lukuun ottamatta. R&B ja hip hop ovat muutenkin kovasti läsnä, vaihtoehtopopin jäädessä jopa alakynteen tässä taistelussa.

Humanz on oikeastaan aika oiva ajankuva. Sekalainen kappaleseurakunta on kuin oppikirjaesimerkki suoratoistopalvelun soittolistasta: välisoittoineen 20 suunnasta toiseen pomppivaa raitaa 49 minuuttiin kai täyttää vähintäänkin jonkinlaiset ADHD-kriteerit. Rauhattomuudessa on toki puolensa, kun Mavis Staples, Carly Simon ja kumppanit pääsevät kaikki näyttämään osaamistaan. Jopa arkkivihollinen Noel Gallagher vierailee erinomaisessa We Got the Power -päätöksessä. Paljon on vettä virrannut Thamesissa, jotta tämä tuli mahdolliseksi. Mutta onneksi tuli.