Tuomari Nurmio: Dumarillumarei

Jotain uutta, paljon vanhaa. Jotain lainattua - itseltä ja muilta. Silti tuoreelta kuulostaen. Tuomari Nurmion reseptissä on muutaman kuriositeettialbumin jälkeen jälleen menestys-etuliite. Englanti ei soljunut, vaikka Tales of Judge Bone -albumi (2015) muuten pätevältä kuulostikin. Duo-levy Liisa Eskolan kanssa (2016) oli vanhojen Nurmio-laulujen palauttamista alkuperäiseen demoasuun, ja mahtuihan siihen vielä livealbumi Dumari ja Spuget bailaa (2014).

Edellisestä uutta suomenkielistä materiaalia sisältäneestä albumista (Dumari ja Spuget) oli siis vierähtänyt neljä vuotta, ja kokonaan uusista kappaleista koostuneesta levystä (Paratiisin puutarha) peräti seitsemän vuotta. Hyvää kannatti odottaa, sillä erästäkin albumin laulua lainaten: tää kama kolisee.

Ydinbändinä on tuttu Spuget, joka kiertääkin lainoppineen hurrikaanissa melkoisen musiikillisen matkan. Nimikappale päivittää Dumari-singlen (2001) stadiräp-leikittelyn puhaltimien kera, Kivinen kehto dallaa korkeintaan kympin kirppisstifloissa Kallioon. Mahtava Tsaari hakee vaikutteensa Balkanilta ja Joutavia jorinoita tuo rillumarei-perinteen nykyhetken somepuskista huutelun keskelle.

Sanan säilä sivaltaakin väkevämmin kuin Tuomarilla pitkään aikaan, olihan edellinen samalle reitille Nurmion tuotannossa piirtyvä Paratiisin puutarha rakkauslevy. Albumi kertoo jopa Nurmion mittapuulla varsin suorasti ja moralisoimatta huumeista ja alkoholista. Tavallaan Dumarillumarei onkin soundtrack niille samoille rantojen miehille, jotka Tonnin stifloissa flänäpäissään joraa. Perse on auki ja pelti kiinni, kuten reilun minuutin tiukassa rokkipalassa Suuri ja rento ote todetaan. Kova saa levy olla, jos meinaa heittää Dumarillumarein jalustalta vuoden parasta kotimaista albumia valittaessa. Dumari on saletisti bäk.