Trevor Sensor: Andy Warhol’s Dream

Jagjaguwar

Toisinaan vastaan tulee albumeita, joista on montaa mieltä vielä senkin jälkeen, kun niitä on kuunnellut ties kuinka monta kertaa. Tämä albumi on yksi sellaisista. Illinoisin Sterlingistä, Yhdysvalloista, kotoisin oleva Trevor Sensor julkaisi viime vuonna pari huomiota herättänyttä EP-levyä, joiden jälkeen esikoisalbumi olikin jo odotettavissa. Yllättävää on se, ettei noilta pienjulkaisuilta ole napattu pitkäsoitolle ainuttakaan kipaletta. 23-vuotiaan Sensorin biisikynä vaikuttaakin olevan suorastaan pelottavan kovassa terässä, sillä Andy Warhol’s Dream on täyteraidoista ja tyhjäkäynnistä vapaa.

Trevor Sensor on iältään nuori, mutta miehen raspinen ääni ja napakan terävät tekstit kertovat jotain muuta. Tekstiensä perusteella hän uskoo tavallaan amerikkalaiseen unelmaan, mutta vain unelmana. Tälle folkrokkarille tärkeämpiä tuntuvat olevan itse ajatukset ja ideat, kuin se että toteutuvatko ne, tai sattuuko niihin edes uskomaan täydestä sydämestään. Albumi tuntuu jo otsakkeellaan pelaavan omaa peliään, Warholhan puhui 15-minuutin julkisuudesta ja hänen oma taiteensa perustui toisten tekemisten alleviivaavaan lainaamiseen sekä muokkaamiseen. Sensor on rehellinen – ja samaan aikaan ei ole – ja hän tietää sen. Niinpä kun kappaleiden bobdylanmaiset sfäärit kietoutuvat ympärilleni, ymmärrän olevani osa suurempaa teosta. Tai jotain.

Jos unohdamme ideat ja keskitymme itse musiikkiin, niin ainesten seos tuntuu olevan lähestulkoon täydellinen. Sensorin luoma soundi on rikas, orgaaninen, vivahteikas ja sopivan raaka. Siinä on nuoren Bruce Springsteenin läkähdyttävää elämänjanoa, varttuneemman John Mellencampin laveampaa ymmärrystä elämän ohimenevyydestä, sekä silauksena sopiva annos Johnny Cashin kohtalokkuutta. Sensor ei onneksi myöskään saarnaa tai vaikeroi, hän vain toteaa asiat 10-luvun näennäisen välinpitämättömyyden keinoin. Ja sitten on tietysti se Bob Dylan, jonka haamu kuuluu vahvana läpi kun In Hollywood, Everyone is Plastic soi muhkeana ja High Beams koukuttaa.

On täysin kuulijasta kiinni, haluaako Sensoria kiittää vai syyttää näistä kunnianosoituksista, mutta annetaan täysi kiitos ainakin Lion’s Priden paatoksellisesta uhkasta, The Reaper Manin pikafolkkantrista ja sinkkubiisi The Money Gets Biggerin loistavuudesta. Ja kun mukana on vielä Sedwickin kaltainen tuhti alternative rock-raita on albumiin vaivatonta tykästyä.