Sapata: Satanibator

Inverse

Tamperelainen Sapata syntyi joskus vuonna 2014, eikä siltä ole nähtävästi ilmestynyt aiemmin sen kummempia julkaisuja. Yhtye saakin lentävän lähdön uralleen, kun debyyttialbumille on löytynyt julkaisija ja rattaat tuntuvat raksuttavan bändin kannalta oikeaan suuntaan. Mutta mistä on ryhmän ”doom rock” tehty, ja kuinka tuhdisti Satanibator lopulta jyrisee?

Jo heti ensikuuntelulla huomio kiinnittyi vokalisti Saara Šamanen lauluun, joka antaa bändin ilmaisulle persoonallisen vivahteen. Harmi että laulu on miksauksessa jätetty rahdun verran liian alas. Etenkin Death, Depression, Lifen kaltaisella revittelyraidalla suora ja konstailematon ääni olisi ollut se lopullinen kruunu, etenkin kun Šamanelta selvästi löytyy rahkeita suurempienkin vallien rakentamiseen.

Tekniseltä puolelta ei sitten muuta huomautettavaa löydykään, ja itse biisimateriaali on uskollista Black Sabbathin sekä heidän lukemattomien muiden seuraajiensa perinnölle, kuten kuuluukin. Hieman progehtava Styx on nimensä veroinen monoliitti, joka lievästä ylimittaisuudestaan huolimatta on komea saavutus. Alkukiekon toinen kärkiraita, I, The Messenger, osaa puolestaan kiteyttää räjähtävän voimansa sopivaan neljän ja puolen minuutin mittaan, eri palasten balanssin lähestyessä optimaalista pistettä. Muusta joukosta mukavasti erottuva Ararat sijoittuu puolestaan stonerin sujuvampaan laitaan, eikä rivakasti etenevä biisi vaikuta missään vaiheessa kuusiminuuttiselta pikkujätiltä, vaan se loppuu toistuvasti liian aikaisin.

Satanibator osaa keittää kivenkovaa doomin ja stonerin makuista metallisoppaa, josta ei puutu painoa, voimaa ja väkevyyttä. Ikävä kyllä kiekon kahdeksassa raidassa on vielä runsaasti turhaa rasvaa, ja toisinaan debytantit sortuvat harmilliseen yliyrittämiseen. Hyvää tekisi myös astua, edes hetkeksi, ulos omalta mukavuusalueeltaan, jolloin levy saisi lisää syvyyttä ja sitä kautta kestävyyttä.