Julkaistu: 29.10.2003
Arvostelija: Mika Roth
Rage Of Achilles
Tässäpä ryhmä joka tarjoaa tuhtia tuhoa tunteella. Englantilaisen Mistressin toinen pitkäsoitto on niin äärimmäistä menoa, että sitä voi kuvata vain brutaaliksi hardcoregrindiksi. Ja parempi toistaa vielä sana brutaali kolme kertaa kaupan päälle. Huutaja/karjuja Dave Cunt, kitaristi Misery ja rumpujaan vihaava Migg perustivat bändin viime vuosituhannen lopulla, ja vasta parin heppoisemman yrittäjän jälkeen bassoa hakkaamaan keksittiin Dirty. Ryhmä julkaisi itsensä mukaan nimetyn debyytin maaliskuussa 2002, ja nyt tuolle kovasti kiitosta saaneelle kiekolle on saatu leivottua seuraaja Necrodeath studioilla.
Birminghamin nelikko jatkaa matkaansa siellä synkimmissä genrensä ryteiköissä lyöden kaikkea mahdollista mikä liikkuu, tai on liikkumatta. Vaikka huitominen on huipussaan pysyy homma silti kasassa, eikä ylilyöntejä (juurikaan) satu. Räkäiset soundit ovat kautta linjan kuitenkin tarkasti kohdallaan, yleisen siivottomuuden tuntuessa paikoin jopa harkitulta. Olenko vainoharhainen?
Yhdeksästä kappaleesta kaksi ensimmäistä ehtii kerta toisensa jälkeen livahtaamaan huomaamatta ohitse, ennen kuin huomio kiinnittyy kolmantena soivaan Hell Is Other Peopleen. Tämäkin johtuu lähinnä siitä että biisi on mahdottoman pitkä grindjyräksi (06:17), mikä on aivan liikaa. Biisissä on joitain piristäviä ideoita, jotka kuitenkin kulutetaan jo ennen neljän minuutin täyttymistä loppuun. Kunnon jyrähdyksen odottelu jatkuu aina viidentenä soivaan The Chronovisoriin asti, joka lyhyenä instrumentaalina on lähinnä johdatus Hit Bottomin runttaukseen. Nyt bändi tuntuu löytävän hukassa olleet avaimet ja pirssi lähtee lupaavasti kiihdyttämään. Murisevat kitarat möyrivät nyt hyvällä yhteisymmärryksellä karjunnan ja rytmikaksikon kanssa. Ja lisää suklaata irtoaa pari raitaa myöhemmin Piss For Blood, Shit For Brains huudon kaikuessa pitkin seiniä.
Levyn päättävä 38 murisee vuorostaan alhaisemmilla taajuuksilla, uhkaavaa ja jatkuvasti kasvavaa voimaa tihkuen. Tempo laskee pikku hiljaa alemmas ja alemmas, aina sinne doomin tontille saakka. Särön yhä vain lisääntyessä ja laulun madaltuessa valittavaksi kuiskaukseksi kappale miltei tukehtuu kunnes seitsemän minuutin kohdilla nousu takaisin elävien joukkoon alkaa. Vaikka epätasaisuus on koko levyä vaivaava tauti nostaa päätösraita yksistään arvosanaa ainakin puolella tähdellä, toivottavasti tämä on myös merkki Mistressin tulevaisuuden suunnasta.
