Crescent: Resin Pockets

Geographic

Englannin Bristolista kotoisin oleva Crescent julkaisi vuosina 1996-2007 viisi pitkäsoittoa, joilla aluksi lo-fi noisea ja post-rockia soittanut yhtye liukui hiljalleen yhä akustisempaan ja folkimpaan ilmaisuun. Albumeista viimeisin, vuonna 2007 julkaistu Little Waves, oli tunnelmiltaan siinä määrin intiimi ja herkkä, että Resin Pockets on mitä loogisin jatke sille. Albumeiden väli kasvoi lopulta vuosikymmenen mittaiseksi, mutta kaiken musiikin luonut ja tekstittänyt Matt Jones, joka tuntuu tietäneen täsmälleen mitä hän haluaa ja mihin suuntaan bändiänsä viedä. Uudella kiekolla Jonesin aisaparina on velipoika Sam Jones, jonka vastuulla ovat rummut ja tamburiinit.

Vähemmän on enemmän, tapaavat jotkut sanoa, mutta nyt aineksia on lorautettu sammioon jo äärimmäisen kitsaasti. Useimmat raidat Jones on äänittänyt jokapäiväisissä paikoissa, niin sisällä kuin ulkona, mikä osaltaan auttaa tilannetta. Kappaleiden rosoiset mutta hiljaiset linjat ovat mitä folkeinta, akustisuuden toimiessa tärkeimpänä ohjenuorana. Usein himmeässä valokeilassa ovatkin vain Jones ja hänen kitaransa, muiden äänten jäädessä suurimmaksi osaksi tapetin ja karmien asemaan. Get Yourself Tide kolisee sentään hieman rokimmin, mutta albumin edetessä tempo laskee ja syke asettuu verkkaiseksi.

Omanlaisensa rajapyykki on lähes kuusiminuuttiseksi kasvava Charlstone jonka laahustus on tavallaan hypnoottista, mutta myös henkisesti melko vaativaa – näin kuuntelijan penkillä nyt ainakin. Pientä valoa pimeyteen antaa sähköt takaisin kytkevä AC30, jolla bändin noise-tausta nousee hetkellisesti lähelle pintaa, mutta tämäkin numero ei sitten lähde sen kummempaan nousuun. Miksi näitä tilaisuuksia avartamiseen ei suostuta käyttämään? Mikä lopulta on Jonesin visio?

Roman Roadsin hitaasti kadotessa hiljaisuuteen olo on kummallinen, ja helpottunut. Intiimi albumi kyllä antaa takaisin, jos sille vain antaa aikaa ja energiaa, mutta samalla Resin Pockets tuntuu kaikessa surumielisyydessään tarpeettoman raskaalta. Joskus vähemmän on tosiaan enemmän ja Jonesin käsissä jopa höyhen saadaan lyijyharkon painoiseksi, vaikka se saattaisi näyttääkin yhä pelkältä höyheneltä. Vaikea ja rankka levy.