Röyhkä, Pyysalo & Maarit: Turmion suurherttua

Kauko Röyhkä tuntuu saavan uutta kipinää aina, kun tekee musiikkia yhden tai useamman yhteistyökumppanin kanssa. Tuoreessa muistissa on ainakin mainio albumi Anna Inginmaan ja Hypnomenin kera sekä tietenkin Riku Mattilan kanssa tehdyt levytykset. Tällä kertaa Röyhkä ei itse ole tehnyt musiikkia lainkaan, tekstit kylläkin. Miehen persoona on kuitenkin sen verran vahva, että Severi Pyysalon projektiksi tätä ei osaa sanoa. Röyhkän nimeä on perusteltua käyttää ensin mainittuna, muistakin kuin myynnillisistä syistä.

Kosketinsoittaja-vibrafonisti Pyysalon ja bändin lyömäsoittaja Jussi Lehtosen sävellykset ja sovitukset poikkeavat tietenkin aika tavalla Röyhkän tyylistä. Ei liene väärin ketään kohtaan lausua, että koulutettu korkeakulttuuri kohtaa Turmion suurherttualla itseoppineen rock-särmikkyyden. Pyysalon monipuoliset sävellysvaikutteet ja Röyhkän läsnäolo synnyttävät parhaimmillaan raikkaalla tavalla väärämielistä jazzia.

Röyhkä on vireessä etenkin tekstipuolella. Gulliverissa on vaikea olla kuulematta itseironiaa omaan tähtikulttiinsa kadonneen egoistisen “kertojan” ja Jonathan Swiftin kuuluisan, kääpiöihmisten maailmaan haaksirikkoutumisesta kertovan teoksen välillä. Nero luo iskee tuon saman itseironian riemastuttavasti päin pläsiä. Aika harvoin pop-laulun tekstiä saa verrata Jyrki Lehtolan kolumneihin.

Molempia näitä absoluuttisia helmiä yhdistää myös erittäin onnistunut sävellys ja tekstin tunnelmaan istuva sovitus. Pyysalon ja bändin kuvitus omiin harhoihin verhoutuneen “Gulliverin” skitsofreniasta ja kadulla tallustavasta “nerosta” ovat täysin eri maailmoista, mutta onnistumiset ovat yhtäläisiä.

Niin ikään solistina vieraileva Maarit on tulkitsijana tutun varma. Silloinkin, kun liika täydellisyys purkautuu suusta niin, että häntä voisi luulla kieltämme vielä opettelevaksi. Pieni kahvila on kuitenkin suuri voimannäyte, Elohopea suvereeni esitys ja muutenkin persoonallinen naisääni syventää kokonaisuutta uudella tavalla.