Bob Dylan: Triplicate

Bob Dylan julkaisee kerralla tripla-albumin ja samalla kolmannen peräkkäisen levyn niin sanottuja suuren amerikkalaisen laulukirjan lauluja. Toisaalta ikivihreitä, toisaalta hyvinkin unohdettuja. Koska laulujen sanoja ei ole kansivihkoon rustattu, kolmeen teemaan jakaminen ('Til the Sun Goes Down, Devil Dolls ja Comin' Home Late) jää jonkin verran hämärän peittoon.

Kun puhutaan miehestä, joka saa Nobel-palkinnon vastaanottamisenkin muuttumaan jännityselokuvan oikukkaaksi käsikirjoitukseksi, syitä tripla-albumiin voi olla monia. Toivottavin näistä on se, että uuttakin materiaalia on vielä syntynyt ja pitää tehdä “tilaa” omalla musiikille. Epätoivottavin on se, että päättymättömällä maailmankiertueella vuodesta 1988 ollut herra Zimmerman tietää terveydentilastaan jotain mitä me emme, ja haluaa saattaa loputkin oldies-fiilistelyt maailmalle omilla ehdoillaan.

Viisi levyllistä tai edes kolme julkaisua muiden tekijöiden tuotantoa peräkkäin on ennätys Dylanin pitkällä uralla. Mielenkiintoista on myös se, että kenties eniten pop-musiikkiin vaikuttanut yksittäinen artisti palaa näissä levyissä nimenomaan aikaan ennen Bob Dylania, onhan lähes kaikki levytrilogian lauluista tehty ennen vuotta 1962. Dylan itse on sanonut, että nämä äänitykset ovat olleet hänen uransa mieluisimpia studiokokemuksia.

Triplicaten laulut ovat kahden edellisen, samaa teemaa kantavan albumin tavoin riisuttu paljaaksi suureellisista big band-kabaree-maneereista, joka niitä kaupallisina viihdetuotoksina on alun perin väistämättä ympäröinyt. Tämä on lopputuloksen kannalta sekä hyvä että huono asia. Jälkimmäinen toki vain niissä tapauksissa, joissa ilmenee millaista olematonta höttöä koko laulu todellisuudessa on ollutkaan (This Nearly Was Mine, Where Is the One, When the World Was Young).

Bändi on loppuun asti äärimmäisen tyylikäs, rento ja täyteläinen, ja Dylanin laulujen ytimeen porautuvat tulkinnat pääosin huippuluokkaa. Se on toki sanottava, ettei tätä albumia kuuntele kerralla yhtä levyä enempää - ja pelkästään erinomaisella kakkoslevylläkin olisi pärjätty. Sävellysten ja sovitusten monotonisuus sekä taiteilijan toisinaan pinnalle pulpahtava raastinrautainen lauluääni eivät ole niitä helpoimpia keitoksia. Dylan herättää kuitenkin vanhoja helmiä eloon niin tunnistettavalla tavalla, ettei näihin lauluihin kannata kenenkään koskea pitkään aikaan.