Saijaa Saijaa: Dyynimukulakuukunen

Karkia Mistika

Saijaa Saijaa yllätti iloisesti kaksi ja puoli vuotta sitten, kun porilaisbändin Mitäs me sankarit -esikoisalbumi ilmestyi. Ryhmän kitararock ja voimallinen pop ottivat palasia menneestä, silppusi ne ja valmisti aineksista jotain aivan uutta. Dyynimukulakuukunen ei päässyt enää yllättämään esikoisen tavoin, mutta se ei tee albumista edeltäjäänsä heikompaa.

Saijaa Saijaa onnistuu edelleen kuulostamaan samaan aikaan monelta menneiden aikojen suuruudelta, sekä täysin omalta itseltään. Bändin soundissa voi halutessaan kuulla Love Recordsin historian, kuulaan ysäripopin välkkeen ja vaikkapa 80-luvun kohtalokkaammat ajat, mutta silti biisit ovat myös tätä päivää. Muistikuva mummolasta on kieltämättä hieman huuruisen tuntuista kevytprogeilua ja Pikku kesäheinä poprokkaa valloittavan vaivattomasti kuin Narttu konsanaan, mutta kumpikin osaa häivyttää kaiken negatiivisen ympäriltään. Nämä ovat tuttuja siivuja mukavalla tavalla.

Helpot poppikset ja tarttuvat rokit ovat tietysti tarpeen, jo ihan kaupallisistakin syistä johtuen, mutta osaa Saijaa Saijaa myös luovia hämärimmässäkin vesissä. Mä tipuin synkkään railoon on nimensä mukainen sukellus rämiseviin varjoihin ja Imatran Ihmelapsi ottaa käsittelyyn simppelin popin, ruhjoen siitä jotain sopivan vaikeaa. Musta torni fiilistelee puolestaan hitaalla virralla kuin mikäkin Mark Knopfler, mutta sanottakoon että hyvä ja pahimmista maneereistaan päässyt sellainen. Pehmeämpää laitaa edustaa myös leppoisassa nostalgiassa helkkyvän miellyttävästi pyöriskelevä Espoo 99, joka on kuin päiväuni josta ei tahtoisi herätä. Ovatko muistomme aitoja, tapahtuiko kaikki kuten mietimme – ja mitä väliä sillä oikeastaan edes on?