Tiisu: Tänne ei jää kukaan

Uusiin bändeihin ihastuminen on aina vaarallista. Vaikka debyytti iskisi kuin sata volttia, taustalla saattaa olla ainakin viiden vuoden sävellystyö - ja pahimmillaan kaikki mitä orkesterilla oli musiikissaan annettavaa. Kun pajatso on tyhjä, toinen tai viimeistään kolmas albumi on suuren luokan pettymys. Vuosien varrelta löytyy lukemattomia tällaisia esimerkkejä, kovista ja isoistakin bändeistä.

Onneksi poikkeus vahvistaa säännön. Tiisun Elämän koulu -debyytin vallaton sinne tänne roiskiminen on vaihtunut mietitympään ja samalla myös hivenen hillitympään teemakokonaisuuteen. Vaikka Henrik Illikainen (s. 1995) on katsellut pikkukaupungin ihmisten näköalattomuutta nimenomaan somerolaisena, näihin lauluihin voi samaistua kaikki alle 20 000 asukkaan kaupungissa asuneet. Tiisu antaa väliinputoajille kasvot, muttei saarnaa tai voivottele. Säröä löytyy tarinoista ja kitaroista.

Itse musiikkihan on ensilevyltä tuttua reipasta iloluonteista ja kovalla asenteella räimittyä pop-rockia. Sävyjä löytyy piirun verran enemmän tai ainakin erilaisia, mistä parhaana esimerkkinä on hitaasti sinfoniallisiin sfääreihin kohoava ja sieltä silmänräpäyksessä putoava Perhekuva. Jotta Tiisun maalaama kuva ja näkemys elämän louhikoista ei olisi yksipuolinen, Suomi on poliisivaltio myös näpäyttää kaikesta valittajia heidän omalla suullaan: jos se on joku/niin se oon mä/jolla on täällä kestämistä. Kun rankahko kertosäehokema vaihtuu keveään puhallinsoitinhumppaan, jää miettimään kuka muu muka tekee tällaista musiikkia Suomen valtavirrassa.

Teemallinen aihekokonaisuus tekee Tiisun kakkoslevystä ehjemmän, mutta myös sofistikoituneemman. Toki musiikillinen skaala on jälleen vakuuttava, ja historiakin hallussa, sillä albumilla lainataan jopa Raul Reimanin Baddingille säveltämää Bussi Somerolle -humppaa. En ole kuitenkaan täysin varma, onko hillitympi Tiisu pelkästään hyvä asia. Rönsyilevyys on olennainen osa bändin hulluttelevaa, minä hetkenä hyvänsä yllättävään räjähdyspisteeseen kimpoavan sekakäyttäjän identiteettiä, niin levyllä kuin livenäkin. Tästä kertoo jo sekin, että balladeissa bändi on heikoimmillaan. Ja se, että mielipuolinen debyytti on kaikessa tilkkutäkkiydessäänkin edelleen ilmestymisvuotensa huippuja.

Varmaa on kuitenkin se, että yksittäinen tähdenlento Tiisu ei ollut. Ja julkaisematon keikkaklassikko Napa kertoo, että helmiä jäi pöytälaatikkoonkin.