Depeche Mode: Spirit

Vaikka Depeche Moden 14. studioalbumi äänitettiin huhti-elokuussa 2016, sen teemallista kokonaisuutta on julkaisuhetkellään vaikea nähdä muuna kuin julkisena kommentaarina Britannian euroeroon ja Donald Trumpin valintaan Yhdysvaltain 45. presidentiksi. Tuntuu siltä, että myöskään bändi itse ei kaihda tätä tulkintaa. Tämä saattaa johtua myös siitä, että heidän kulttuurituotoksensa osui ajan hermoon puolivahingossa - tai sitten kehityksen on voinut nähdä sokea reettakin, kun maailmantila on ollut vinoutunut jo laulujen syntyhetkellä, paljon ennen edellä mainittuja poliittisia tapahtumia.

Niin tai näin, mutta Depeche Mode tekee kenties tummimman albuminsa sitten vuoden 1993 Songs of Faith and Devotionin - ja kenties parhaan sitten 2005 Playing the Angelin. Mutta siinä missä ensin mainittu lähestyi asioita nimensä mukaisesti uskonnon näkökulmasta, Spiritiä on vaikea pitää yhtään minään muuna kuin poliittisena - tai ainakin yhteiskunnallisena - albumina: disinformaatio, harhaan johdetut johtajat ja sivistymättömät lukijat saavat kaikki osansa 2010-luvun modernissa protestifolk-vyörytyksessä.

Spirit onkin osuva nimi albumille, sillä Depeche Mode kuuluttaa isoon ääneen jonkinlaista kollektiivista toimeen tarttumista (Where's the revolution/Come on, people/You're letting me down). Siis sitä että isot ja perinteisesti hiljaiset massat marssivat kaduille ja huutavat: “Saatanan tunarit, nyt riittää!” Kaiken tämän vastarintaliikkeen jäsenrekrytoinnin keskellä Spirit sattuu vähän kuin sivutuotteena olemaan myös kelpo elektropop-levy.

Aikana jolloin kulttuurituotteet ovat taipuvaisia fantasiaan ja todellisuuspakoon, synkkä ja ikävän (inho)realistinen Spirit ei suinkaan ole mikään helppo tapaus - kuten ei kiihko- tai jopa vihamieliset albumit yleensäkään. Karismaattisen laulusolistin Dave Gahanin suulla bändi on suivaantunut paitsi valokeilassa paistatteleville päättäjille, ennen kaikkea hiljaiselle enemmistölle, joka sallii asioiden luisumisen nyt(kin) nähtävillä olevaan suuntaan. Huomattava on myös se, että bändi ei päästä itseäänkään pälkähästä: we are all charged with treason.

Spirit on siis kaukana hienovaraisuudesta, vaikka Depeche Mode jättääkin ryskäämisen nuoremmilleen. Mutta onpa siellä rakkauttakin (So Much Love ja Radiohead-balladilta kuulostava, Martin Goren laulama Eternal) - ja seksiä: You Move kuulostaa Depeche Moden onnistuneelta Prince-tribuutilta, jossa on toki kyse ennemminkin kovapintaisesta saalistamisesta ja hyväksikäytöstä kuin tasa-arvoisesta vällyhipasta.

Bändiä vaivaa kuitenkin edelleen epätasaiset albumikokonaisuudet. Tälläkin kertaa joukkoon mahtuu vaivaannuttavia tylsäilyjä (Cover me ja nimensäkin mukaisesti Poorman), jotka muutenkin kolkolla ja lohduttomalla levyllä rikkovat kuvaa pitkäveteisyyden eduksi. Näiden vastakohtina mahtavat Poison Heart ja So Much Love osoittavat, että Depeche Mode on kiistatta oikealla tiellä, ja voi hyvinkin olla että jo seuraavalla kerralla jysähtää. Vaikka uutta levyä pitäisikin odotella taas neljä vuotta.