Depeche Mode: Spirit

Vaikka Depeche Moden 14. studioalbumi ��nitettiin huhti-elokuussa 2016, sen teemallista kokonaisuutta on julkaisuhetkell��n vaikea n�hd� muuna kuin julkisena kommentaarina Britannian euroeroon ja Donald Trumpin valintaan Yhdysvaltain 45. presidentiksi. Tuntuu silt�, ett� my�sk��n b�ndi itse ei kaihda t�t� tulkintaa. T�m� saattaa johtua my�s siit�, ett� heid�n kulttuurituotoksensa osui ajan hermoon puolivahingossa - tai sitten kehityksen on voinut n�hd� sokea reettakin, kun maailmantila on ollut vinoutunut jo laulujen syntyhetkell�, paljon ennen edell� mainittuja poliittisia tapahtumia.

Niin tai n�in, mutta Depeche Mode tekee kenties tummimman albuminsa sitten vuoden 1993 Songs of Faith and Devotionin - ja kenties parhaan sitten 2005 Playing the Angelin. Mutta siin� miss� ensin mainittu l�hestyi asioita nimens� mukaisesti uskonnon n�k�kulmasta, Spiriti� on vaikea pit�� yht��n min��n muuna kuin poliittisena - tai ainakin yhteiskunnallisena - albumina: disinformaatio, harhaan johdetut johtajat ja sivistym�tt�m�t lukijat saavat kaikki osansa 2010-luvun modernissa protestifolk-vy�rytyksess�.

Spirit onkin osuva nimi albumille, sill� Depeche Mode kuuluttaa isoon ��neen jonkinlaista kollektiivista toimeen tarttumista (Where's the revolution/Come on, people/You're letting me down). Siis sit� ett� isot ja perinteisesti hiljaiset massat marssivat kaduille ja huutavat: �Saatanan tunarit, nyt riitt��!� Kaiken t�m�n vastarintaliikkeen j�senrekrytoinnin keskell� Spirit sattuu v�h�n kuin sivutuotteena olemaan my�s kelpo elektropop-levy.

Aikana jolloin kulttuurituotteet ovat taipuvaisia fantasiaan ja todellisuuspakoon, synkk� ja ik�v�n (inho)realistinen Spirit ei suinkaan ole mik��n helppo tapaus - kuten ei kiihko- tai jopa vihamieliset albumit yleens�k��n. Karismaattisen laulusolistin Dave Gahanin suulla b�ndi on suivaantunut paitsi valokeilassa paistatteleville p��tt�jille, ennen kaikkea hiljaiselle enemmist�lle, joka sallii asioiden luisumisen nyt(kin) n�ht�vill� olevaan suuntaan. Huomattava on my�s se, ett� b�ndi ei p��st� itse��nk��n p�lk�h�st�: we are all charged with treason.

Spirit on siis kaukana hienovaraisuudesta, vaikka Depeche Mode j�tt��kin rysk��misen nuoremmilleen. Mutta onpa siell� rakkauttakin (So Much Love ja Radiohead-balladilta kuulostava, Martin Goren laulama Eternal) - ja seksi�: You Move kuulostaa Depeche Moden onnistuneelta Prince-tribuutilta, jossa on toki kyse ennemminkin kovapintaisesta saalistamisesta ja hyv�ksik�yt�st� kuin tasa-arvoisesta v�llyhipasta.

B�ndi� vaivaa kuitenkin edelleen ep�tasaiset albumikokonaisuudet. T�ll�kin kertaa joukkoon mahtuu vaivaannuttavia tyls�ilyj� (Cover me ja nimens�kin mukaisesti Poorman), jotka muutenkin kolkolla ja lohduttomalla levyll� rikkovat kuvaa pitk�veteisyyden eduksi. N�iden vastakohtina mahtavat Poison Heart ja So Much Love osoittavat, ett� Depeche Mode on kiistatta oikealla tiell�, ja voi hyvinkin olla ett� jo seuraavalla kerralla jys�ht��. Vaikka uutta levy� pit�isikin odotella taas nelj� vuotta.