Jonne Järvelä: Kallohonka

Playground

Toisen soololevynsä julkaissut Jonne Järvelä on mies pidemmän puoleisella musiikkihistorialla. Ulottuvathan Korpiklaanin juuret aina 90-luvun alkupuolelle saakka, aikaan jolloin yhtye tunnettiin vielä Shaman-nimellä. Vietyään ilmaisuaan vuosia metallisempaan suuntaan, oli ensimmäinen sooloalbumi selkeä askel toisenlaisen folkin pariin. Ja sama tarina jatkuu tällä toisella pitkäsoitolla. Kymmenhenkiseksi kasvanut kokoonpano saa aikaan melkoisen metelin, mutta sähköiset kielisoittimet eivät nyt jyrää, vaan äänivalli koostuu enemmänkin akustisista palasista.

Niin, sanoinko ”meteli”?

Siinäpä vasta sana, joka kuvaa harmillisen osuvasti Kallohonkaa. Albumin kaksitoista raitaa sisältävät suorastaan huumaavan määrän materiaalia, jonka jäsentely ja sulattaminen ottavat aikansa. Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olinkin valmis jo kirjoittamaan kahden tähden tuomion, mutta ajan myötä ainekset ryhtyivät selkeytymään – jonkun verran nyt ainakin. Toisaalta en voi olla kunnioittamatta Järvelän ’Suurta Visiota’, jonka tavoittaakseen mies on tuomasholopaittanut bändinsä soundia entisestään, mutta ainakin omasta mielestäni paisutus on mennyt jo liian pitkälle. Toisinaan ainekset sujahtavat mukavasti paikoilleen ja niin Pimeä on oksan taitto kuin esimerkiksi Tanssi saavat megalomaanisen kaavan toimimaan.

Ongelmia sen sijaan aiheuttavat mm. En olé halpahalli-latinoineen, sekä modernin iskelmän kanssa kaveeraava Hauki, jonka samettiset soundit sulahtavat kerta toisensa jälkeen ohi kuin huomaamatta. Hämmennystä aiheuttaa myös Suojärvi kapakkapianoineen kaikkineen, raita kun vaikuttaa päätyneen tyystin vääriin juhliin.

Lähemmäs tunnin mittainen Kallohonka on parhaimmillaan upeaa kuultavaa, mutta tuotannossa on unohdettu karsimisen jalo taito. Rikkaus on rikkautta, mutta rajansa kaikella – ja tällä kiekolla ne rajat ylitetään turhan usein.