Ron Sexsmith: The Last Rider

Cooking Vinyl

Kanadalainen Ron Sexsmith oli viimeksi esillä Desibelin sivuilla, kun herran kuuden vuoden takainen Long Player Late Bloomer sai Tommi Saarikosken ylistämään tämän vähäeleisen pop-neron loistokkuutta, pienin varauksin tosin. Kuluneiden kuuden vuoden aikana Sexsmith on ehtinyt julkaista jo pari muutakin pitkäsoittoa, joista etenkin kahden vuoden takainen Carousel One pyrki irrottamaan mieheen liimaantunutta melankolikon leimaa. The Last Rider on ensimmäinen levy, jonka Sexsmith on tehnyt yhdessä kiertuebändinsä kanssa, eli nyt voidaan tavallaan ensi kertaa puhua yhtyeestä nimeltä Ron Sexsmith. Mutta mikä, jos mikään, on lopulta muuttunut?

Todettakoon heti alkuun, että ei tämä kovinkaan räväkältä bändilevyltä kuulosta, vaan ennemminkin aiempien kiekkojen luonnolliselta jatkeelta. Albumilta ei löydy räväkkää ja ronskia bändisoittoa juuri nimeksikään, Sexsmithin nojatessa tarpeettoman paljon tuttuihin balladeihinsa ja puolislovareihin. Silti kappaleet on onnistuttu pitämään, jälleen kerran, kompakteina luentoina ja tiiviinä nippuna. Joukossa on vain kaksi päälle neljäminuuttista rallia, ja 15 raidasta monet eivät kestä edes kolmea minuuttia.

Näissä pienissä tarinoissa elämä näyttäytyy lievästi kuoppaisena taipaleena, joka saattaa ottaa joskus voimille, mutta josta kyllä aina selvitään tavalla tai toisella. Sexsmithin lämmin lauluääni on aina tuonut mieleen Elvis Costellon pehmeämmän puolen, eikä matka ole niin tavattoman pitkä muutamaan muuhunkaan legendaan. Artisti onkin aivan kuin liiasta draamasta riisuttu Paul McCartney, joka on pääosin tyytyväinen siihen pisteeseen ja tilanteeseen, jossa sattuu elämässään olemaan. Siinä missä Macca tosin saa luotua vaikka mistä pieniä oopperoitaan, tyytyy Sexsmith yhä liian pienimuotoiseen ilmaisuun.

Tyytyväisyys voi olla mainio polttoaine luotaessa kevyttä pop-rock levyä, mutta tässä tapauksessa meno on jo turhankin lupsakkaa ja laiskanpulskeaa. Ongelma saattaa olla myös se, ettei maestro osaa vieläkään jakaa vastuuta – kiekon kaikki raidat kun ovat edelleen lähtöisin herran itsensä kynästä. Ja siitä kynästä on puristettu jo niin monta pop-helmeä, ettei muste riitä enää täyttämään aukottomasti tällaista lähes 50-minuutin matkaa. The Last Rider ei ole huono levy, mutta siitä olisi saattanut muodostua loistava kokonaisuus, mikäli heikoin kolmannes olisi heivattu yli laidan ja jäljelle jäänyttä materiaalia olisi työstetty bändin kanssa rohkeammin.