Eri esitt�ji�: Rakka & Black Motor -split

Karkia Mistika Records

Toisinaan split-levyt ovat kahden toisiaan hyvinkin l�helt� liippaavan b�ndin aikaansaannoksia, t�m� levy ei taida kuulua niihin. Kumpikin yhtye soittaa kyll� modernia musiikkia marginaalin laidalta. Avarin sateenvarjo, jonka alle kumpikin mahtuisi, voisi olla moderni jazz, mutta siin� se yhteinen tanner sitten onkin.

Ensinn� vuoroon p��see Rakka, jonka nelj� kappaletta huokuvat melankoliaa kuin Melvillen suruisimmat elokuvat konsanaan. Yhtyeen voima on hitaasti pulppuavassa groovessa, joka puksuttaa eteenp�in urkujen maalailun ja puhaltimien piirtelyn avulla. Instrumentaalikappaleiden verkkaisissa rytmeiss� on kiistatonta svengi�, jota rytmiryhm� ja urut ruokkivat, puhaltimien seistess� sanojen paikalla.

L�himm�s menneiden aikojen tanssisaleja ryhm� p��see kaihoisasti soivan Ikuisilta n�ytt�v�t t�hdet -siivun kanssa. Tai mist� min� tied�n, mit� siell� 60-luvun mustavalkoisissa saleissa on kuunneltu, mutta musiikki vastaa sit� kuvaa jonka olen itselleni myynyt noista kaurism�kel�isist� universumeista. Samoista kankaista on leikattu my�s Eskosf��ri, jonka miellytt�vyys huokuu kenties jo liiallistakin tyytyv�isyytt�. Iloisesti rivist� esiin loikkaava Kauramoottori on nipun �kkiv��rin teos, kiitos urkujen hockeynightmaisen kuvioinnin, joka ei asetu maisemaan juurikin oikealla tavalla. Onneksi.

Black Motorin osuus on my�s nelj�n rallin mittainen, tilan yleisvalaistuksen napsahtaessa pari astetta h�m�r�mm�ksi. Kappaleiden rakenteet ovat vapaampia, leijailevamman fiiliksen nostaessa Longer the Distance, Sweeter the Soundin siivilleen. Saksofoni hyv�ilee korvaa rytmiryhm�n kolistellessa ja t�rm�illess� taustalla n�enn�isen kaoottisella, mutta tietysti juurikin sopivalla tavalla. Ah, tuota irto��nten kauneutta, kun kaoottisuus ja harmonisuus k�yv�t paritanssiaan.

Sirpaloituneempi ja luonnosmaisempi L�hemp�n� taivasta astelee huilun tahdissa, muiden soitinten viskoessa harvoja elementtej� polun varteen. A Sudden Twist� (And Then it Hurts) iskeytyy kahden edell� kuullun teoksen v�limaastoon, mutta kauas silt� suoralta linjalta. Poukkoileva, hermostunut ja nykiv�sti etenev� raita on musiikkia, jota olisin suonut/toivonut David Lynchin tekev�n omilla sooloillaan, sen mit��nsanomattoman rockin sijaan. Ja t�m� on siis kehu. Lopussa kuullaan viel� p��lle kahdeksanminuuttinen nimihirvi� Ich habe dich schon vergessen, joka on kuin pehmennetty versio aiemmista teemoista. Saksofonin hyv�ily�, pitkitettyj� tuokioita jossain h�m�r�n rajamailla ja perkussioita, joiden hermostuneisuus istuu tietysti mukaan kuvaan.

Vajaan kolmen vartin mittainen split on tavallaan helppoa kuunneltavaa, mutta testieni mukaan se saattaa k�yd� my�s joidenkin satunnaisten kuulijoiden hermoille. Miksi? Ehk� tutut muodot huutavat nime��n vasta, kun niit� ei n�e en�� miss��n, tai ��net tuntuvat heijastuvan liian monen kulman kautta. Jos t�m� ei haittaa, ja minua se ei haitannut, kiekosta voi sukeutua todellinen syd�nyst�v�.