Eri esittäjiä: Rakka & Black Motor -split

Karkia Mistika Records

Toisinaan split-levyt ovat kahden toisiaan hyvinkin läheltä liippaavan bändin aikaansaannoksia, tämä levy ei taida kuulua niihin. Kumpikin yhtye soittaa kyllä modernia musiikkia marginaalin laidalta. Avarin sateenvarjo, jonka alle kumpikin mahtuisi, voisi olla moderni jazz, mutta siinä se yhteinen tanner sitten onkin.

Ensinnä vuoroon pääsee Rakka, jonka neljä kappaletta huokuvat melankoliaa kuin Melvillen suruisimmat elokuvat konsanaan. Yhtyeen voima on hitaasti pulppuavassa groovessa, joka puksuttaa eteenpäin urkujen maalailun ja puhaltimien piirtelyn avulla. Instrumentaalikappaleiden verkkaisissa rytmeissä on kiistatonta svengiä, jota rytmiryhmä ja urut ruokkivat, puhaltimien seistessä sanojen paikalla.

Lähimmäs menneiden aikojen tanssisaleja ryhmä pääsee kaihoisasti soivan Ikuisilta näyttävät tähdet -siivun kanssa. Tai mistä minä tiedän, mitä siellä 60-luvun mustavalkoisissa saleissa on kuunneltu, mutta musiikki vastaa sitä kuvaa jonka olen itselleni myynyt noista kaurismäkeläisistä universumeista. Samoista kankaista on leikattu myös Eskosfääri, jonka miellyttävyys huokuu kenties jo liiallistakin tyytyväisyyttä. Iloisesti rivistä esiin loikkaava Kauramoottori on nipun äkkiväärin teos, kiitos urkujen hockeynightmaisen kuvioinnin, joka ei asetu maisemaan juurikin oikealla tavalla. Onneksi.

Black Motorin osuus on myös neljän rallin mittainen, tilan yleisvalaistuksen napsahtaessa pari astetta hämärämmäksi. Kappaleiden rakenteet ovat vapaampia, leijailevamman fiiliksen nostaessa Longer the Distance, Sweeter the Soundin siivilleen. Saksofoni hyväilee korvaa rytmiryhmän kolistellessa ja törmäillessä taustalla näennäisen kaoottisella, mutta tietysti juurikin sopivalla tavalla. Ah, tuota irtoäänten kauneutta, kun kaoottisuus ja harmonisuus käyvät paritanssiaan.

Sirpaloituneempi ja luonnosmaisempi Lähempänä taivasta astelee huilun tahdissa, muiden soitinten viskoessa harvoja elementtejä polun varteen. A Sudden Twist… (And Then it Hurts) iskeytyy kahden edellä kuullun teoksen välimaastoon, mutta kauas siltä suoralta linjalta. Poukkoileva, hermostunut ja nykivästi etenevä raita on musiikkia, jota olisin suonut/toivonut David Lynchin tekevän omilla sooloillaan, sen mitäänsanomattoman rockin sijaan. Ja tämä on siis kehu. Lopussa kuullaan vielä päälle kahdeksanminuuttinen nimihirviö Ich habe dich schon vergessen, joka on kuin pehmennetty versio aiemmista teemoista. Saksofonin hyväilyä, pitkitettyjä tuokioita jossain hämärän rajamailla ja perkussioita, joiden hermostuneisuus istuu tietysti mukaan kuvaan.

Vajaan kolmen vartin mittainen split on tavallaan helppoa kuunneltavaa, mutta testieni mukaan se saattaa käydä myös joidenkin satunnaisten kuulijoiden hermoille. Miksi? Ehkä tutut muodot huutavat nimeään vasta, kun niitä ei näe enää missään, tai äänet tuntuvat heijastuvan liian monen kulman kautta. Jos tämä ei haittaa, ja minua se ei haitannut, kiekosta voi sukeutua todellinen sydänystävä.