Penumbra: Seclusion

Season Of Mist

Ranskalaisilta jos keiltä tuntuu tarvittaessa löytyvän silmää (ja korvaa) hieman erityyppisille ratkaisuille. Penumbran teatraalisiakin vaikutteita omaava näkemys melodisesta goottirockista on paikoin hyvinkin metallinen, antaen hetkittäin estradin niin folkille, idän mystisyydelle, kuin jopa pienille doom ja blackkis kaiuillekin. Tämä monimuotoisuus voisi helposti kääntyä käyttäjäänsä vastaan, mutta Penumbra onnistuu luovimaan pahimpien karikoiden lomitse, vain hieman paattiaan siellä täällä kolhien.

Avauksena kuullaan hieman akustisia kielisoittimia ja gregoriaanista laulua hälyisessä äänimaisemassa, joka minuutin kohdilla nopeasti aukeaa Tragical Memoriesin voimagootti jyräykseen. Cursed Destiny jatkaa tutuilla Moonspell meets Lacuna Coil linjoilla, kunnes biisin loppupuolella enemmän vastuuta saavat koskettimet, joihin oboe hetkeksi liittyy, saavat uutta eloa jo kangistuneeseen sävellykseen.

Levyn nimibiisi Seclusion onkin sitten aivan toista maata, alussa kitaroita tukevien säkkipillien ollessa vain ensimmäinen oire uudenlaisesta lähestymistavasta. Biisin temmon noustessa korkeaksi ja vokalisoinnin kolmiääniseksi (persoonalliset ja ’puhtaat’ mies- ja naisäänet, sekä black-kähinä) sävellyksen jännitteet vain vahvistuvat, eikä edes hieman keinotekoisen tuntuinen rauhallinen väliosa pysty tätä murtamaan. Vahva ote jatkuu kun The Prophetess käy matkaan läpi alun hiekkaerämaiden aina lopun kuolemaa ennakoivan uhmakkaaseen kuoroon asti. Nytkin mukaan on otettu eksoottisempia soittimia, jotka antavat oman pikantin lisämausteensa jo valmiiksi vahvaan teokseen. Seuraavana kuultava Hope voisi löytyä miltä tahansa Moonspellin kolmelta viimeiseltä levyltä. Vuorotteleva mies/nainen vokalisointi yhdessä ranskankielisen puheosuuden ja väliosan sekvensserisäksätysten kanssa kuulostaa tässä kirjoitettuna hemmetin kliseiseltä, mutta levyltä kuultuna kerrassaan loistavalta.

Crimson Tail astuu pitkän askeleen takaisin tavanomaisempiin, vähemmän säväyttäviin maisemiin. Ei kappale missään nimessä huono ole, mutta paras terä on selvästi kateissa. Sama lievä lama vaivaa kahta viimeistä raitaa Conception ja Enclosed, jotka yrittävät toistaa menestyksekästä kaavaa siinä kuitenkaan juuri onnistumatta.

Yhteenvetona voi todeta että Penumbra osaa tarvittaessa jyrätä vakuuttavasti, mutta se viimeinen kipinä joka tekee tavanomaisesta ainutlaatuista jää puuttumaan. Suunta on oikea ja näkemystä tuntuu löytyvän kylliksi, enää tarvitaan rohkeutta ottaa se viimeinen askel tuntemattomaan. Toivon todella bändin tähän pystyvän, sillä loistavan tulevaisuuden voi jo miltei maistaa tässä ryhmän kolmannessa yrityksessä.