The Aeon: Songs of the Great Beast

Luova Records

Miten näkisimme Suuren Pedon, jos hän ilmestyisi uniimme, ajatuksiimme – jopa eteemme? Keväällä 2015 Oulun Ylioppilasteatteri esitti Suuri Peto! -näytelmän, ja esitystä varten oli luotava myös musiikkia. Musiikkia joka ei vaiennut viimeisen esiripun laskeuduttua, vaan löysi lopulta tiensä levylle. Tälle levylle, jota olen kuunnellut ja kuunnellut ja kuunnellut.

Albumilla esiintyvä The Aeon on (luonnollisesti) seitsenhenkinen, ja ilmaisussaan raskaasti akustisiin soittimiin nojaava. Ryhmän aaltoilevassa ja tunnelmallisessa musiikissa tummasävyinen folk soi hieman popimmassa, eli helpommin lähestyttävässä, muodossaan, sortumatta silti halpoihin ratkaisuihin. Ensin huomio keskittyy väistämättä Anna-Kaisa Kettusen lauluun, mutta moninaisten jousisoitinten luoma äänten kudos kasvaa lopulta yhtä merkittäväksi, ehkä jopa suuremmaksi, kuin itse laulu.

Entä mistä tässä lauletaan? No tekstithän ovat tietenkin peräisin Aleister Crowleyn töistä, tuon legendaarisen okkultistin ja mystikon, joka joidenkin lähteiden mukaan oli aikansa merkittävin maagi. Ja pitänee mainita, että herra tunnettiin myös ”suuri peto” -nimellä, ja hän oli omien sanojensa mukaan uuden aikakauden (Aeon) profeetta. Ottamatta sen enempää kantaa tekstien merkityksiin ja tasoihin, en voi kuitenkaan riittävästi korostaa niiden voimaa. Crowleyn puuhista voidaan olla montaa mieltä, mutta sanoja hän osasi ainakin järjestää tavalla, joka tunnetaan myös runoutena.

Sanoissa on siis voimaa, mutta välittyykö tuo mahti myös musiikin kautta ja löytävätkö ne sävelistä sopivia peilejä? Kaiken materiaalin säveltänyt Tuukka Tyvelä on selvästi ollut mahdottoman tehtävän edessä, mutta juuri noista tilanteistahan on syntynyt aikojen saatossa paljon muistettavaa materiaalia, eivätkä Songs of the Great Beast -albumin sävellykset ole suinkaan heikkoja. Esimerkiksi Hymn to Lucifer on hyytävän kaunis, ledzeppelinmainen kudelma, jossa voimien virrat voi aistia rauhalliselta vaikuttavan pinnan alla. Mystisempää itää mukaan tuovat puolestaan Long Odds ja yli seitsenminuuttiseksi teokseksi paisuva Liber Tzaddi, jonka riehakkaassa ilonpidossa voi kuulla mestari Crowleyn taustalla – vai kuvittelenko omiani?

Yksi pitää äidistä ja toinen tyttärestä, kuten sanotaan, mutta myös sinkkubiisi The Bornless One on nostettava esiin. Kappale on malliesimerkki siitä, kuinka vähällä The Aeon onnistuu saavuttamaan niin kovin paljon. Montaakaan soitinta ei kuulla yhtä aikaa, eikä äänivalli kasva korkeaksi, mutta äänissä on todellista, vavahduttavaa voimaa. Osa kunniasta kuuluu tietysti itse säveltäjän lisäksi kokeneille soittajille, mutta merkittävä on myös työ sovituksen parissa. Tällaisesta materiaalista kun olisi vaarallisen vaivatonta luoda pompöösiä kuminaa ja pärinää, joka hukkaisi täysin viestiensä voiman. Ja samat sanat voi sanoa oikeastaan jokaisesta raidasta, jotka yhdessä muodostavat jotain ainutlaatuista. Upea levy, kerta kaikkiaan upea.