Love Sport: Dull Tracks

Soliti

Julkaistuaan pari pikkukiekkoa vuosina 2014 ja 2015 Love Sport otti hetken happea ja nyt on koittanut esikoisalbumin aika. Pitkäsoitoksi Dull Tracks on tosin melko lyhyt, kestäen vain rahdun päälle puoli tuntia, mutta kahdeksan raitaa antavat sentään kohtuukattavan kuvan nelikon musiikillisen paratiisin pohjakaavasta.

Herrain kitararockin rakennuspaloista on helppo löytää yhtymäkohtia moniin aiempiin nimiin, selvimmin ehkä niin Pavementin kuin vaikkapa Jane's Addictionin suuntaan, jälkimmäisen noustessa mieleen myös korkeahkosta, kiekaisuihin taipuvaisesta laulutyylistä. Etenkin Least I Can Do is Die voisi olla peräisin jostain Nothing’s Shockingin sessioista, eikä matka ole toisinaan niin kovin pitkä nuoren R.E.M.in tiluksillekaan. Saatteen mukaan albumin teema on johdettavissa Philip Ridleyn ensimmäiseen näytelmään The Pitchfork Disney, jonka ensi-ilta oli tammikuun alussa vuonna 1991, mutta kyseessä taitavat olla enemmänkin epäsuorat vaikuttimet kuin mitkään suorat linjat.

Dull Tracks ei ole nimenä kaikista myyvin (en tiedä mahdollisista yhteyksistä Ridleyn työhön), mutta levyltä ei ikävä kyllä löydy niitä terävimpiä huippuja – tekeekö tuo sitten albumin tylsäksi? Tai ainakaan itse en ole keksinyt mitään käyttöä Tug Warsin kyllästymistä tursuavalle laahaukselle, ja My Sister’s Omen (Came True) olisi kannattanut käyttää sovituspöydällä vielä uudemman kerran. Sinkkubiisi The Boy Who Could Not Dream ja avaukseksi sijoitettu Mary, Gary, Warehouse potkivat sentään napakammin, mutta muuten nämä bileet tahtovat lässähtää jo ennen alkua.

Ongelma ei ole niinkään itse kappaleissa vaan siinä, että ne on suurimmaksi osaksi tehty jo aiemmin, ja huomattavasti muistettavammin. Epäselväksi jääkin, että mikä on se oma osuus, oma taika ja ainutlaatuinen ääni, jonka Love Sport tuo musiikin ihmemaahan. Tältä levyltä kun en löytänyt ainuttakaan kappaletta, joka olisi jäänyt soimaan päähän, tai jota olisin osannut hyräillä seuraavana päivänä – tai edes paria tuntia myöhemmin. Ja tuo on melko suuri ongelma, kun puhutaan em. orkesterien viitoittamasta kitararockista.