Deep Purple: inFinite

Ear Music

Kahdeksannessa muodossaan jo viimeiset 15 vuotta viihtynyt Deep Purple on rockin ikoni, sitä tuskin voi riittävästi alleviivata ja korostaa. Samoin merkittävää on se, että inFinite on senioreiden neljäs pitkäsoitto tällä vuosituhannella, aikana jolloin niin monet konkariorkesterit ovat keskittyneet tekemään kiertueita vain klassisten albumeiden vuosijuhlien tienoilta. Mikä on siis purppuristien vire 20 studioalbumilla, ja vieläkö vanha jaksaa?

No kyllähän nämä äijät rokkaavat yhä, eikä inFinite vihjaa himmailusta tai tasaantumisesta millään tasolla. Etenkin kiekon avauspuolisko on suoranaista hard rockin ilotulitusta, bändin revitellessä innolla ja voimalla. Albumin ensimmäiseksi sinkuksi valittu Time for Bedlam on mainio starttiraita, vaikka missä vertailussa, ja Hip Boots iskee retrommalla soundillaan kenties vieläkin voimakkaammin. Ian Gillanin äänen riittävyydestä on puhuttu jo pitkään, mutta ainakin studiossa herra jaksaa edelleen rokata kuten kuuluukin. Huomio kiinnittyy myös Don Aireyn levottomiin koskettimiin, jotka mellastavat taustalla (ja edessä) kuin mestari Lordin konsanaan.

Vahva vaihe jatkuu toisen sinkkuraidan voimin. All I Got Is You kierrättää kieltämättä Purplen perus-palikoita härskisti, mutta kun lopputulos tarttuu tällä herkkyydellä, saavat huomautukset jäädä. Rouheammin louhiva One Night in Vegas on silti enemmän makuuni, vaikka biisi on mahdollisesti vieläkin perinteisempi boogie rokkailu. Bändi vain hallitsee juuri tämän lajin niin suvereenisti, ja basisti Roger Gloverin ja rumpali Ian Paicen yhteispeli on edelleen upeaa kuultavaa.

Vahvan iskusarjan jälkeen taso alkaa aavistuksenomaisesti heittelehtiä, vaikka onnistumisiakin ropisee yhä reppuun. Omaan korvaan esimerkiksi The Surprisingin siirappiset taustat ovat pahimmillaan aika disneytettyä huttua, vaikka suurin osa ratkaisuista on tälläkin rallilla ihan perusteltavissa. On the Top of the World haiskahtaa metritavaralta klisheisine puheosuuksineen, mutta onneksi keula kohoaa taas kohti korkeuksia viimeisellä viidenneksellä. Birds of Prey ei sekään nouse bändin eturivin kappaleiden joukkoon, mutta tuottaja Bob Ezrin osoittaa jälleen kerran kyntensä ja siivusta sukeutuu lopulta tuhti kimpale.

Eivätkä juhlat ole tietenkään ohi, vaan bändi jatkaa lainabiisiensä perinnettä versioimalla The Doorsin klassiseksi luokiteltavan Roadhouse Bluesin. Eikä tavallinen tietenkään kelpaa, vaan alkujaan neliminuuttinen louhinta on laajennettu kuusiminuuttiseksi jamitteluksi. Ja tästähän voi olla tasan kahta mieltä, mutta koska en ole Morrison-fanaatikko, on päätös mielestäni onnistunut. Let it roll, baby, roll.

Tätä kirjoitettaessa tuskin kukaan tietää, onko inFinite Deep Purplen viimeiseksi jäävä albumi. Mikäli loppu koittaa tämän myötä, on se komea ja voimallinen. Ja jos ei, niin tästä on todella helppo jatkaa eteenpäin pitkin hard rockin loputonta tietä. Kiitos jälleen kerran, Purple, ette taida vanheta koskaan.