Deep Purple: inFinite

Ear Music

Kahdeksannessa muodossaan jo viimeiset 15 vuotta viihtynyt Deep Purple on rockin ikoni, sit� tuskin voi riitt�v�sti alleviivata ja korostaa. Samoin merkitt�v�� on se, ett� inFinite on senioreiden nelj�s pitk�soitto t�ll� vuosituhannella, aikana jolloin niin monet konkariorkesterit ovat keskittyneet tekem��n kiertueita vain klassisten albumeiden vuosijuhlien tienoilta. Mik� on siis purppuristien vire 20 studioalbumilla, ja viel�k� vanha jaksaa?

No kyll�h�n n�m� �ij�t rokkaavat yh�, eik� inFinite vihjaa himmailusta tai tasaantumisesta mill��n tasolla. Etenkin kiekon avauspuolisko on suoranaista hard rockin ilotulitusta, b�ndin revitelless� innolla ja voimalla. Albumin ensimm�iseksi sinkuksi valittu Time for Bedlam on mainio starttiraita, vaikka miss� vertailussa, ja Hip Boots iskee retrommalla soundillaan kenties viel�kin voimakkaammin. Ian Gillanin ��nen riitt�vyydest� on puhuttu jo pitk��n, mutta ainakin studiossa herra jaksaa edelleen rokata kuten kuuluukin. Huomio kiinnittyy my�s Don Aireyn levottomiin koskettimiin, jotka mellastavat taustalla (ja edess�) kuin mestari Lordin konsanaan.

Vahva vaihe jatkuu toisen sinkkuraidan voimin. All I Got Is You kierr�tt�� kielt�m�tt� Purplen perus-palikoita h�rskisti, mutta kun lopputulos tarttuu t�ll� herkkyydell�, saavat huomautukset j��d�. Rouheammin louhiva One Night in Vegas on silti enemm�n makuuni, vaikka biisi on mahdollisesti viel�kin perinteisempi boogie rokkailu. B�ndi vain hallitsee juuri t�m�n lajin niin suvereenisti, ja basisti Roger Gloverin ja rumpali Ian Paicen yhteispeli on edelleen upeaa kuultavaa.

Vahvan iskusarjan j�lkeen taso alkaa aavistuksenomaisesti heittelehti�, vaikka onnistumisiakin ropisee yh� reppuun. Omaan korvaan esimerkiksi The Surprisingin siirappiset taustat ovat pahimmillaan aika disneytetty� huttua, vaikka suurin osa ratkaisuista on t�ll�kin rallilla ihan perusteltavissa. On the Top of the World haiskahtaa metritavaralta klisheisine puheosuuksineen, mutta onneksi keula kohoaa taas kohti korkeuksia viimeisell� viidenneksell�. Birds of Prey ei sek��n nouse b�ndin eturivin kappaleiden joukkoon, mutta tuottaja Bob Ezrin osoittaa j�lleen kerran kyntens� ja siivusta sukeutuu lopulta tuhti kimpale.

Eiv�tk� juhlat ole tietenk��n ohi, vaan b�ndi jatkaa lainabiisiens� perinnett� versioimalla The Doorsin klassiseksi luokiteltavan Roadhouse Bluesin. Eik� tavallinen tietenk��n kelpaa, vaan alkujaan neliminuuttinen louhinta on laajennettu kuusiminuuttiseksi jamitteluksi. Ja t�st�h�n voi olla tasan kahta mielt�, mutta koska en ole Morrison-fanaatikko, on p��t�s mielest�ni onnistunut. Let it roll, baby, roll.

T�t� kirjoitettaessa tuskin kukaan tiet��, onko inFinite Deep Purplen viimeiseksi j��v� albumi. Mik�li loppu koittaa t�m�n my�t�, on se komea ja voimallinen. Ja jos ei, niin t�st� on todella helppo jatkaa eteenp�in pitkin hard rockin loputonta tiet�. Kiitos j�lleen kerran, Purple, ette taida vanheta koskaan.