Pasus & Kemas Orchestra: Antigospel

Omakustanne

Pasus & Kemas Orchestran esikoisalbumi Houreisen romantiikan lumo oli niitä omakustannepitkäsoittoja, jotka jäivät todella mieleen. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin tuo outo härörock-kiekko löytyy edelleen levyhyllystä, eikä se sieltä enää mihinkään lähde, paitsi satunnaisesti soittimeen, kun pitää ottaa etäisyyttä arjen säännönmukaisuuteen. Niinpä ilahduin (ja varauduin) kun bändin toinen albumi päätyi käsiini. Yllätysmomentti on toisella kierroksella jo käytetty kortti, joten kuinka yhtye on kasvanut, kehittynyt ja muuttunut näiden kahden ja puolen vuoden aikana?

Huuruista rockia se Antigospelkin on, tuo todettakoon heti alkuun. Ryhmän rakkaus poreisen progen äärelle on kiistatonta, ja on siellä jotain muutakin. Kuten esimerkiksi omanlaisensa kunnianosoitus edesmenneelle David Bowielle, tai niin ainakin itse tulkitsin Kosmonautti Liukkonen -raidan. Liukkonen on kadonnut avaruuteen, tai kadottanut minänsä, eikä moista voi noin vain ohittaa – saati antaa anteeksi. Hengenlähtöä ilman sen kummempaa henkisyyttä pohtivat myös Laulu läheisellemme, joka seuraavaksi kuolee sekä Autokolarifetissi, kumpikin hieman omista kulmistaan. Teksteissä on runsaasti tasoja ja tulkinnanvaraa, sekä sopivassa määrin epäselvyyttä, joka vain ruokkii monitulkintaisuutta. Onko bändi täysin tosissaan, ja miten ylä- ja alakerran jatkuva kädenvääntö täällä pienten ihmisten seassa on oikein ymmärrettävä?

Antigospel soi edeltäjäänsä nähden enemmän Roger Watersin kyynisellä, suurellisuuteen taipuvaisella tyylillä, vaikka mitään stadionrockia tästä ei saa kasaan kyllä vääntämälläkään. Albumin ydinteokseksi voisi tulkita viiteen osaan lohkotun Tuhlaajapojan paluu -jätin, mutta toisaalta kiekon loppuun sijoitetut Lolita ja Onnellisten hirvien järvi toimivat mielenkiintoisina vastapainoina keskivaiheen teemalliseen raskauteen – jollain tasolla nyt ainakin.

Progen ja kotimaisen outorockin välistä itselleen rehevän palstan löytänyt Pasus & Kemas Orchestra on saanut koottua kasaan ehyemmän kokonaisuuden, mutta soundilliset ja tuotannolliset rajoitteet eivät tee edelleenkään oikeutta kaikille ideoille. Rock on kummallista, mutta onko kummallisuus nyt muuttunut jo rajoittavaksi itseisarvoksi?