J. Kill & Mr. Mule: Ruostuva maailma/Palava mieli

Omakustanne

Kun J. Kill & Mr. Mulen uusi levy kopsahti postilaatikkoon, olin sydämestäni ilahtunut, vaikka todellisuudessa en tarkalleen tiennyt mitä odottaa. Tiesin kuitenkin sen, että mitä Jere Kilpinen sitten onkaan luonut uusimmalle julkaisulleen, se on tutustumisen arvoista.

Viime joulukuinen haastattelu sai allekirjoittaneen kuuntelemaan artistin musiikkia uusin korvin; pohtimaan musiikin saloja, merkityksiä, mahdollisia tavoitteita ja vaikuttimia hieman uusista kulmista. Syksyllä julkaistu Lopun ajan kansan lauluja -kasetti oli psyko-folkin ja dark ambientin konstikas liitto, jonka kolhuissa ja naarmuissa saattoi aistia surun tihkuntaa. Uusi julkaisu ei ole emotionaalisesti yhtä haavoittunut, mutta miksikään helpoksi tätäkään matkaa on turha sanoa. Lopputulos liikkuu jälleen ambientin ja folkin virrassa, mutta mitään suoraa lajitunnistusta on mahdotonta – ja tarpeetonta – suorittaa.

Jos ajatellaan että nykyinen listamusiikki on verrattavissa nopeaan lounaaseen, joka on helppo nauttia ja vaivaton unohtaa, on tämä musiikki vaimeassa ehdottomuudessaan tyystin toisenlainen kattaus. Se antaa paljon, mutta vaatii samaan aikaan rohkeutta ja uskallusta, sekä kykyä unohtaa suurimpaan osaan muuta musiikkia sopivat säännöt. Kahteen osaan jaettu Kyyn tie, ja etenkin sen jälkimmäinen osa yli vartin mitassaan on toki melkoinen, mutta siltikään levyllä ei ole varsinaista pääosaa. Sehän olisi jo liian helppoa.

Kappaleet eivät erotu räikeästi toisistaan, vaan muodostavat yhdessä, juuri tässä järjestyksessä kuunneltuina, suurempia kuvioita. Mantramaisuus, tasainen virta, häiritsevien tekijöiden hidas häivytys – levyhän on sielunmaisemaltaan jopa tulkittavissa buddhalaiseksi, eikä se avaudu suinkaan kertaistumalta. Esimerkiksi Ruosteen huuto muuttaa persoonaansa kesken kaiken, kun romupihan hälyäänten sekoitus asettuu pinkfloydmaiseen melodiajohtoiseen himmailuun. Toinen (omasta mielestäni) huomioarvoinen raita on Varjojen maa, jonka rivit kylmäävät selkää ja lämmittävät rintaa.

”ja vaik maailman kauneus kuolee ja katoaa
sen verinen loiste ei himmene milloinkaan”

Ruostuva maailma/Palava mieli on melkoinen matka, arvaamaton ikuisuus ja omalla verkkaisuudellaan sitten lopulta samalla jotenkin lohduttava kokonaisuus. En väitä ymmärtäväni mitä kaikkea sanat tarkoittavat, tai mihin genrelooshiin tätä lofistelymatkaa pitäisi edes tuputtaa. Tämä on äänitaidetta, musiikkia jostain muualta, kimmahtelevia signaaleja jotka saavat The Holy Mountain -elokuvan kuvat nousemaan mieleen, eri aikakausien liukuessa sulassa sovussa toistensa päälle.