Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia

Joose Keskitalon uran pisin levytystauko on vienyt miehen musiikkia uuteen suuntaan. Rujoista ja pelkistetyistä folk-lauluista tunnetun taiteilijan musiikillisesti monipuolisin albumi kulkee sujuvasti valssista balkanilaisiin romanirytmeihin ja flirttailee kepeän jazzin kanssa. Tästä vilahtaa sulka hattuun myös The Mystic Revelation of Teppo Repo -orkesterille, joka Keskitalon musiikille uudet sävyt tarjoaa. Erityisesti multi-instrumentalisti Otto Eskelinen (bandoneon, saksofoni, huilut, farfisa, ksylofoni) on paljon vartijana.

Kontrasti musiikin ja sanoitusten kanssa on ilmeinen, vaikka Keskitalo onkin teemoissaan jollain tavalla säyseämpi (tai moniulotteisempi) kuin yleensä. Toisaalta, kukin tulkitsee lauluja omalla tavallaan. Jopa puolisouliksi yltyvässä Piilota se -biisissä kiirastulesta lentelee kipinöitä, kun murhaajan mieli ei voi unohtaa kivijalkaan kätkemäänsä ruumista. Tai sitten laulussa mennäänkin mielikuvatasolla mihin tahansa ikäviin muistoihin, jotka halutaan haudata.

Vaikka Julius Caesarin anatomia on Keskitalon isoimmin soiva albumi, musiikin syvin ydin ei kuitenkaan muutu. Ei, vaikka mukana on leppoisuudestaan tunnetun radiolegenda Jake Nymanin raivon partaalle levyraadissa saanut Pian kaikki vaikeudet -rallattelu. Joka tosin kaikessa kaurismäkeläisyydessään kätkee sisälleen ties mitä: Hän kulkee alas rantaa, tähdetön on yö/turhaa on kaikki vaiva sekä työ/hän kulkee kuin unessa ja katsoo valoja/näkee tähden joka äsken siellä ollut ei. Keskitalon menneisyys tuntien laulu tulkitaan tietenkin hengelliseksi, mutta yhtä lailla ihminen voi lopettaa vaikeutensa hengettömyyteen. Ilman kuolemanjälkeistä elämää, oman käden kautta tai sairauden uuvuttamana.

“Julius Caesarin” musiikillinen anatomia nostaa Keskitalo-klassikoiden joukkoon jokseenkin epätyypillisiä Keskitalo-lauluja. Soitannollisesti ylivertainen Sankarit sala-svengaa höyhenenkevyesti kauniin saksofonin pukiessa pariminuuttista laulua kuulijan ylle kuin lämmintä villapaitaa. Siitäkin huolimatta, että pohjimmiltaan laulu kertoo epätasa-arvoisuudesta, joka kulminoituu siihen että sankareiden saapuessa toiset noutavat takkinsa narikasta ja sulkevat oven perässään.

Kristilliset teemat pulpahtavat aika ajoin pintaan, mutta albumi on ennen kaikkea henkevä, ei niinkään hengellinen. Lintujen talo on klassista runonlaulantaa Bob Dylanin hengessä, Me kuljemme vuorelle luo unikuvia kaupan kassatiskissä olevasta Narnia-reiästä. Viimeksi mainittu tosin uuvahtaa voimasoitossa albumin turhimpiin yhden tempun poneihin.

Filosofia on vahvasti läsnä Keskitalon teksteissä. Esimerkiksi Salaisuuksien talossa taidetaan kurkistaa jonnekin muualle kuin labyrintin sisältävään rakennukseen: Huoneiden päästä löytyy aina ovi/joka odottaa löytäjää/jos tietäisit kaiken mikä kätketty on salaisuuksien taloon/katsoisitko minuun enää noin? Samuli Putro tekisi samasta aiheesta varmaankin jonkun arkisen ylirealistisen parisuhdekriisikuvauksen, jossa puolisot vieraantuvat toisistaan.

Upea päätöskappale Tietoisuus lähtee pelkistetystä chansonista ja vaivuttaa itsensä ja kuulijansa transsiin taustalla vellovien viulujen pehmittämänä. Teksti on kuin filosofin kynästä lähtenyt lohkaisu, joka on jäänyt elämään: Tietoisuus kiiruhtaa edeltä/tiedottomuuden porteille/katsoo raoista sen valon/muttei uskalla astua sisälle/astuu itse tien sivuun/antaa aistien, mielen ja ruumiin/ensin mennä sisälle.

Paljon on tässä albumissa pureskeltavaa.