Spiral Stairs: Doris and the Daggers

Domino

Menneisyys voi olla raskas asia, ja kun mainitsen jo näin varhaisessa vaiheessa arviota Pavement-yhtyeen, teen juuri sen, mikä ärsyttää suurimmin Scott ”Spiral Stairs” Kannbergia. Jo aikaa sitten edesmenneen Pavementin laulaja/kitaristi kun ei taida koskaan päästä suuren emobändinsä varjosta pois. Ja miksi toisaalta pitäisikään päästä? Muistetaan nyt, että Pavement julkaisi viisi albumia, jotka olivat muokkaamassa amerikkalaista indie rockia voimallisesti 90-luvulla.

Doris and the Daggers on keskinkertaista kehnompi pop-levy, jolta löytyy muutama napsakasti korvaan tarttuva ralli, mutta jonka anti vastaa pitkässä juoksussa lähinnä marketin kumipurilaista. Tuskallinen esimerkki on viidentenä kuultava No Comparison, jonka syna-vetoisessa virtauksessa vaaran tunne ja kiire ovat kaukana horisontin tuolla puolen. Kannberg on nyt elämäänsä tyytyväinen, paikkansa löytänyt ja kapinansa autotallin ylähyllylle pahvilaatikkoon pakannut perheenisä, joka elää täysin eri maailmassa kuin nuorempi Kannberg. Torvet saavat nyt törähdellä kauniisti, kun aikuinen mies rokkaa – okei, poprokkaa – tunteitaan maailmalle.

Joku minua viisaampi on sanonut, että tyytyväisyys on luovuuden pahin vihollinen, ja se näyttää pitävän paikkansa Spiral Stairsin kanssa. Tältä levyltä ei löydy edes ylinaiivia julistuksia, vaan kaikki on vain herttaista, kivaa ja pehmeää, niin lannistuttavan keskinkertaista, tylsää, tylsää, tylsää. Onneksi jokainen rokkari ei sentään vanhene ihan näin. Toinen tähti levyn sulkevasta Doris and the Daggers -rallista, joka herättää kohmeesta ulvovalla rokkauksellaan ja saa pohtimaan mitä kaikkea olisikaan voinut olla.