Delay Trees: Let Go

Soliti

Delay Trees julkaisi vuosina 2010-2014 kolme albumia, joilla aluksi ilmavaa ja melodista kitara-poppia soittanut yhtye sukelsi hiljalleen yhä syvemmälle ja syvemmälle dream popin melankolisiin sfääreihin. Vaikka pidin toki Readymaden ja Dozen utuisemmista rakenteluistakin huomasin, että vuodesta toiseen levyhyllystä käteen tarttui helpoimmin debyyttialbumi Delay Trees, johon saattoi aina luottaa. Let Go syntyi bändin pisimmän levytysvälin päätteeksi ja päälle kolmen vuoden odotuksen jälkeen ryhmä on siirtynyt taas lähemmäs alkuaikojensa kitaravetoista laajakangaspoppia. Kymmenen kappaletta ja vajaat 35 minuuttia, eikä huminavalleja kasvatella enää minuutista toiseen – tästä minä pidän.

Yksinkertaistaminen ja suoristaminen eivät silti tarkoita, etteikö näissäkin kappaleissa riitä mutkia, koukeroita ja yksityiskohtia, joita löytää vaikka siellä kymmenennellä kuuntelukerralla. Keskiöön ovat vain nousseet nyt ne perinteiset bändisoittimet, kitaroiden suristessa ja helistessä, rumpujen paukkuessa maltillisesti, ja koskettimien keskittyessä vähäeleisempään taustojen tapetointiin. Black Ice starttaa matkan verkkaisesti, mutta pilvet katoavat pop-taivaalta jo Phases ja Brightest Eyes -kappaleiden voimin. Pop-koukut viuhuvat ilmassa, ja vaikka lyriikat vihjaavat surun olevan lähellä, nostaa musiikki jalkoja lattiasta. Ja uskallan väittää: juuri tässä Delay Trees on vahvimmillaan.

Let Go on teemojensa puolesta hetkittäin vaikeasti tulkittava, toisinaan taas melko suorastikin menetyksestä ja kaipuusta kertova. Mutta asioiden taakse jättämisen ja niistä irti päästämisen ei tarvitse aina olla pelkkää murhetta. Onnellisuus ja valoisat päivät saattavat tuntua kaukaisilta, mutta niiden luokse voi yhä päästä – ja juuri tuo mahdollisuuden olemassaolo antaa sinänsä tummille tarinoille ilmaa. Tämä yhdistettynä paria aiempaa levyä suorempaan ilmaisuun luo albumille raikkaamman ilmapiirin. Näin kitaravetoinen levy saattaa joidenkin mielestä olla juuri tällä hetkellä hieman retrohtava, mutta Delay Trees voittaa koitoksen juuri rehellisyydellään. Pitkässä juoksussa uskonkin vakaasti Let Gon kasvavan vain entistä suuremmaksi kiekoksi.