Timo Mäntynen: Yhtä juhlaa

Omakustanne

Onko tässä kolkossa maailmassa auringonpaisteista, huoletonta pop-rockia koskaan liikaa? Tai edes riittävästi? Kitaristina suomalaisen pop-rockin suuressa kirjassa paremmin tunnettu Timo Mäntynen antaa auringon paistaa toisella sooloalbumillaan, jossa kielisoittimet vievät ja kiipparit on jätetty narikan puolelle. Pienen pojan, sekä nuoren, ja rakastuneen, miehen itsestään löytänyt konkari kertoo tarinoita, jotka yhdistävät meitä kaikkia. Eikä elämä kolhi niin kovin edes niissä vastoinkäymisissäkään.

Mäntynen on kahta poikkeusta lukuun ottamatta kirjoittanut levyn kaikki biisit, minkä lisäksi mies on tuottanut, äänittänyt, miksannut ja masteroinut levyn. Lukuisten kielisoitinten lisäksi herra on myös vastannut laulusta, huuliharpusta, kazoosta ja ohjelmoiduista rummuista. Eli taiteellinen vapaus on ainakin taattu, mutta miten on vision laita?

Yhtä juhlaa on nostalgisten biisien joukko, jossa mennyt näyttäytyy lämpimissä väreissä, rakkaus on aidon rehellistä, jopa naiivia, ja huominen on aina päivä täynnä uusia ihmeitä. Sinkkubiisinä jo vuosi sitten julkaistu Luomurakkautta kertoo tietysti jo nimellään paljon, mutta omaan korvaani huomattavasti tehokkaammin niputettu Nukut vain villasukissa voisi olla se levyn iso biisi. Tai kenties niitä samoja melodisen mehukkaita paloja kierrättävä Meea, joka tekstinsä puolesta ujuttautuu rohkeasti lähemmäs Göstan tekosia. Mikä on siis tässä yhteydessä vain ja ainoastaan hyvä asia. Jotain allekirjoittaneen sisäisestä pikkupojasta saavuttaa myös Seikkailija, sillä aika moni meistä taisi lapsena uskoa – ainakin hiukan – Jules Vernen tarinoihin.

Mäntynen osaa luoda tarttuvia poppiksia ja rouheita rokkiksia, mutta pientä apua olisi kannattanut kenties ottaa myös muilta. Biiseistä monet kun olisivat kaivanneet rahdun rohkeampia soitinvalintoja, sovituksia – yleisesti ottaen, lisävärejä. Sävellyksissä on vetovoimaa ja teksteissä sitä aitoa elämän makua, mutta jokin tässä jää nyt puuttumaan.