Pariisin kevät: Kuume

Pariisin kevät on melko harvinainen yhtye siinä mielessä, että valtavirtaisuudestaan huolimatta se onnistuu tuottamaan aikaa kestävää musiikkia. Keskinkertaista ja jopa tämän bändin mittapuulla ylipöhöttynyttä Jossain on tie ulos (2013) -menestyskrapulalevyä lukuun ottamatta tuloskunto on viiden vuoden tarkastelujaksolla ollut sangen hyvä.

Kaikki on satua -albumin (2012) tarkoituksellisesta suureellisuudesta olisi voinut ottaa pari napsua pois, mutta sen biisi- ja tekstimateriaali on edelleen bändin vahvinta. Musta laatikko (2015) oli tasalaatuinen, suorastaan miellyttävä levy, jossa maltettiin olla laittamatta kaikkia namikoita pohjaan. Maltillisemman vaiheen jälkeen Kuume nousee jälleen stratosfääreihin, mutta hiukan eri tavalla.

Yhtyeen kuudes pitkäsoitto on nimittäin aiempia elektronisempi, heilauttamatta kuitenkaan bändin identiteettiä suuntaan tai toiseen. Mahtavat soundit tärähtävät eetteriin jo ensimetreillä - ja jättävät saman tien kyynisen kuulijan miettimään onko niillä tarkoitus peittää sävellyksellisiä puutteita. Synakuorrutusten koko on aivan eri luokkaa kuin mielestäni hivenen yliarvostetulla ja epätasaisella Meteoriitti-debyytillä, joten sitäkään ei voi vertailukohdaksi ottaa. Lisäksi kaiken hienostelun taakse jää se, että bändin laulut ovat hieman liiankin pop-kaavaan hiottuja. Pahimmillaan tämä johtaa muotopuolisiin yritelmiin, joissa Pariisin kevät kuulostaa omalta tribuuttibändiltään. Pieniä yllätyksiä, kuten kertosäemelodian vaihdoksia (Matkalla sun luo) ja vapaampia rakenteita sisältävät laulut (Vielä vähän matkaa tähtiin) erottuvat joukosta, eikä se välttämättä ole sattumaa.

Kuume sisältää aiempien Pariisin kevät -albumien tapaan useamman ässävedon: kuulijan pulssille silmänräpäyksessä jumputtava Pilvissä, tarttuva nimikappale, hienoja koukkuja viljelevä Liukuovet sekä edellä mainitut Vielä vähän matkaa tähtiin ja kaunis eromaalailu Matkalla sun luo: no mä vain tahdoin antaa kaiken/mutta sä et tahdo sitä enää/ja mä en tiedä mihin mä laittaisin sen nyt/kai se vain yli jää.

Mutta.

Pariisin kevät ei ole vieläkään löytänyt sitä lopullista täysosumaansa (tosin olen joka toinen päivä eri mieltä itseni kanssa siitä onko Kaikki on vain satua sittenkin klassikko). Sitä ei ole kohtuutonta odottaa bändiltä, jossa on peräti kaksi tämän vuosituhannen lahjakkaimpiin kuuluvaa suomalaistaiteilijaa. Jos Artturi Taira pystyi siihen Rubikin Solar -albumilla ilman Arto Tuunelaa, miksi he eivät pystyisi siihen yhdessä, neljän bändikaverin tukemana?

Jossain oli tie ulos menestyksen painolastista. Miksei siellä jossain olisi myös se albumi, joka lopullisesti naulaa tämän orkesterin paikan suomalaisen pop-rockin historiassa?