Teija Niku: Memento

Omakustanne

Enpä muista äkkiseltään, koska viimeksi olisin kuunnellut albumia, jossa harmonikka olisi ollut näin määräävässä asemassa. Allekirjoittaneen sielunmaisema kaikessa karuudessaan, kun täyttyy useimmiten sähkökitaran ja syntetisaattoreiden äänistä. Toisinaan on kuitenkin virkistävää astua reilusti ulos omalta mukavuusvyöhykkeeltään ja oikeasti kuunnella jotain uutta, vaikkapa jotain Mementon kaltaista levyä.

Eikä tämä ole lainkaan hullumpaa, sillä Teija Niku saa allekirjoittaneen viihtymään toisella albumillaan, joka seilaa vapaana ja rajattomana jossain folkin, kansanmusiikin, progen ja ehkä vähän jazzinkin ulapalla. Äänessä on siis harmonikka, tuo sielunviholliseen usein yhdistettävä soitin, mutta pahuus ja synkkyys ovat tällä kiekolla kaukana horisontin tuolla puolen. Niku on säveltänyt ja sovittanut seitsemän omaa kappalettaan, sekä pari trad. lainaa, rakentaen somista paloista ja pienistä äänistä summaansa suuremman kokonaisuuden.

Instrumentaaleista Flypolska ja Suvivirsi osuvat melankolisempaan laitaan, tai ainakin itse aistin kappaleessa elämän kiertokulun kaihoa. Kaikki alkaa ja kaikki päättyy, mandoliinin ja banjon hiljaa helkkyessä, torvien täyttäessä rakosia ja kaiken piirtyessä kuin jokin Kaurismäen mustavalkoinen, surumielinen kohtaus. Lainoista Yksi ruusu on mielenkiintoisesti käännetty kuin nurin, mutta Tapio Rautavaaran tunnetuksi tekemä Humma jää avoimeksi kysymykseksi – miksi tämä kappale? Mihin jäi se tuore kulma, vai merkitseekö biisi vain enemmän tulkitsijalleen?

Niku ja yksitoista muuta muusikkoa ovat luoneet yhdessä kauniin albumin, jolle kannattaa suoda riittävästi rauhallista kuunteluaikaa.