White Jackets: White Jackets

Pinetree Records

White Jacketsin takkien sisältä löytyy kaksi anglo-amerikkalaiseen rockiin uskovaa miestä, Jussi Petäjä ja Turo Myllynkangas. Jo muissakin tulissa karaistuneen kaksikon debyyttiä on kypsytelty hiljalleen pari vuotta, herrojen toimiessa niin tuottajina, äänittäjinä kuin kaiken musiikin toteuttajina. Eli taiteellinen vapaus on ainakin saavutettu, mutta miltä uurastuksen hedelmät maistuvat?

Albumi käynnistyy todella lupaavasti, sillä Too Low rämisee garagen aavikoilla, ollen silti soundeiltaan hallittu ja siisti. Circle on puolestaan aurinkoinen poppis, jossa päivä paistaa lempeästi lehväkaton läpi ja kasvoille puhaltava tuuli on lämpötilaltaan optimaalinen. Tämän jälkeen selvimmät osumat jäävät puuttumaan, ja esimerkiksi Don’t Murder vaikuttaa harmillisen hajanaiselta, kaikista ensiluokan elementeistään huolimatta. Lähimmäs saatteessa mainittua folkkia kaksikko pääsee riisutun Hymns of Haten voimin, biisin herätellessä Appalakkien tienoiden tuntoja. Sielua koskettaa myös Birds, vaikka teksti on täyttä Johnny Cashiä – vai onko siivu juuri tuon takia niin väkevä? Hmm.

Esikoisen maailma on musiikilliselta puoleltaan pyöreän heleä ja kuulaan kirkas, mutta teksteissä varjot kasvavat pitkiksi ja elo osoittautuu kaikkea muuta kuin helpoksi. Kontrasti on todella vahva, vaikka biiseistä pari hitaammin kulkeekin. Pääosaan nousee laulu, jonka taakse kitara ja rytmisoittimet asettuvat kukin paikoilleen. Näin huomio kiinnittyy tietysti tarinoihin, joiden melankolisuus, apeus ja menneen kaipaus/kavahtaminen tekevät paloista mielestäni tarpeettoman kirpsakoita.

White Jacketsin debyytillä riittää lupaavia biisinalkuja sekä loistavia osia, mutta kokonaisuutena levy kääntyy lieväksi pettymykseksi. Etenkin kun ensimmäinen puolisko puskee päälle vahvasti, ja kappaleiden kirjo sekä biisijärjestys toimivat ensimetreillä niin hyvin.