Chickenfoot: BEST + LIVE

Ear Music

Tunnin ja vartin mittainen kokoelmalevy, ja siihen kylkeen vielä pari minuuttia pidempi live-pläjäys? Superbändiksi luokiteltava Chickenfoot ei ainakaan kitsastele musiikkinsa määrän kanssa, kun on koittanut uraa summaavan kokoelman aika. Ja miksi toisaalta pitää vakan alla kynttilää, ovathan vokalisti Sammy Hagar, kitaristi Joe Satriani, basisti Michael Anthony ja rumpali Chad Smith ovat löytäneet Chickefootista itselleen toimivan bilehardrock-venttiilin. Kylmä tosiasia on kuitenkin se, että kokoelma on vain täytettä pitkäksi venähtäneeseen albumiväliin, eivätkä jäsenten aikataulut taida sallia uuden kanankoipi-albumin syntyä vielä lähiaikoina.

Kokoelmalevyn avaukseksi sijoitettu uusi ralli, Divine Termination, potkaisee bileet käyntiin juuri niin energisesti, kuin odottaa sopii. Matka kultakautensa kultaisimpaan kasari-Van Haleniin on lyhyempi, kuin Eddie Van Halenin tukka tätä nykyä, mutta emme anna sen haitata vaan nautimme vain menosta. Tämän jälkeen ladataan esikoisalbumin kolme sinkkuraitaa yhtenä tykistökeskityksenä - Soap on a Rope, Sexy Little Thing ja Oh Yeah. Vyörytys jatkuu hieman myöhemmin III-albumin Big Foot ja Different Devil -hiteillä, minkä jälkeen sekaan viskataan pari keskinkertaisempaa raitaa, ennen kuin päästään kokoelman live-osuuteen. Siis mitä? Kyllä, lisää liveraitoja vaan.

Jos aiot viskoa kiviä, niin odota ainakin että bändi saa soitettua Deep Purplen jumalaisen Highway Starin, sillä tässä versiossa on ns. munaa enemmän kuin täyden ropposen munakkaassa. Loputtomiin saakka venytetty Bad Motor Scooter ei sen sijaan säilytä jännitettä, vaikka kyseessä on Hagarin vanhan bändin, Montrosen, isku. Hudiksi on laskettava myös My Generation, joka ei tee millään tasolla oikeutta The Whon klassikolle – tai Jimi Henrixin tähtilippuilulle.

Livekiekon yhdestätoista raidasta viisi on kuultu jo aiemmin LV-livelevyllä, eli niukasti päälle puolet on ”uutta” livemateriaalia. Tosin näistäkin vain kaksi on sellaisia kappaleita, joita ei kuulla kokoelman puolella, että rahdun niukilla verillä tässä edetään. Avaus on kuitenkin myös tällä saralla väkevä, sillä esikoisalbumin ensimmäinen raita Avenida Revolution ei ole ainakaan menettänyt voimaansa, vaan kenties kerännyt vain enemmän kierroksia vuosien saatossa. Aikoinaan esikoisen viidenneksi sinkuksi valjastettu My Kinda Girl potkii mukavasti ja kummankin pitkäsoiton erikoisversioilta löytyvä Bitten by the Wolf tuo mutaista bluesia keskelle bailuja, luoden samalla tarpeellisen hengähdystauon ennen ravin jatkumista. Livenä neljän kehäketun soitto meinaa toistuvasti karkailla progeilun puolelle, eikä biisien loppuja tahdota saada poikki. Näin esimerkiksi alkujaan alle kuusiminuuttinen Turnin’ Left venahtaa pari minuuttia pidemmäksi, eikä massan kasvatus ole suinkaan aina hyvästä.

Chickenfoot on parhaimmillaan dynamiittinen nelikko, jonka soisi tekevän vähintäänkin pari albumia lisää. Ryhmällä on myös silmää hyvän shown pitämiseen, joten en voi kuin harmitella, että tämä paketti saapui ilman elävän kuvan tukea. Rock on!