Ville Leinonen: Hei taas

Sound of Finland

Ville Leinonen teki mittavan sivuloikan kymmenen vuotta sitten, kun puskista yllättänyt iskelmä-finnhitsien cover-kokoelma porautui hellin soundein 70-luvun melankoliaan. Hei! on albumina kasvanut sittemmin suorastaan käsitteeksi, ja on ollut virkistävää huomata kuinka monissa eri stereoissa tuo mainio levy viihtyykään. Leinosen vetämien Juhamatti -covereiden diggailu kun on yllättävänkin lukuisten tahojen salainen pahe/hyve. Vuosikymmen myöhemmin Leinonen tekee paluun saman sorvin ääreen. Tai ei nyt aivan saman, sillä Hei taas etenee 80-luvun puolelle, omaksuen siinä samalla discomman soundin ja kasarimmat tunnelmat. Kaikki tekstit, niin käännökset kuin omatkin, ovat lähtöisin Raul Reimanin kynästä aikahaarukan osuessa vuosiin 1982-1985.

Levyn avaava biisikaksikko Kultani mun / Tahdon sinut tekeekin pelin selväksi: soundit ovat autenttista italopitoista, analogisten synien juhlaa, eivätkä tarinatkaan enää piehtaroi itsesäälin kuralammikoissa. Siinä missä rakkaus oli aiemmin mahdoton haave, tai mennyttä kuin Elvis, näkevät nämä tekstit jokaisessa pilvessä kultareunuksen. Ja kaava toistuu pitkälti halki kiekon, sillä vaikka onni ei ole välttämättä juuri nyt ja tässä, se on ehdottomasti saavutettavissa – usein jopa kädenmitan päässä. Ehkä jatkuva ydintuhon pelko pakotti kasariaikuiset positiivisuuteen, tai sitten vain aika oli kypsä omien mahdollisuuksien toteamiseen sekä hyväksymiseen. Jopa läpimelankolinen Sadepisaroita (Varje liten droppe regn) osaa nostaa hymyn huulille, olivat ne Herreysin pojat vaan niin ihania.

Lempi siis leiskuu ja toisinaan tarinat äityvät suorastaan rohkeiksi, kuten Nisa Sorayan ohjelmistosta löydetty Anna rakas raju hetki. Nimi kertonee jo oleellisen tekstin annista, mutta en voi olla alleviivaamatta Leinosen tulkinnan rehellisyyttä, camp-miinan kun olisi ollut niin helppoa astua. Hytkettä ja jytkettä tarjoaa myös Einin (ensimmäiseltä) kultakaudelta löydetty käännös Laura Braniganin Satisfaction-hitistä. En ollut aiemmin edes tietoinen Tyydytys-siivun olemassaolosta, mutta nyt maailma ilman tällaista latinkia olisi jo vaikeaa kuvitella – ja ei, tämä ei ole sarkasmia.

Albumin loppupuolella Leinonen uskaltaa jo painua niin voimakkaaseen etunojaan, että kaatuminen on lähellä. Modern Talkingin You’re My Heart, You’re My Soul sekä Irene Caran Fame kun ovat sellaisia disco-monoliitteja, joihin 99 yrittäjää sadasta ensinnäkin jättäisi koskematta. Mutta mitä tekee Leinonen? Hän ottaa alkuperäiset käännökset käsiinsä, muovaten niistä hellän päättäväisesti samaan aikaan alkuperäisille kunniaa tekevät, ja kuitenkin riittävän raikkaat versiot. Eikä allekirjoittaneen tuomio ole muuttunut, vaikka levyä on tullut soitettua raskaalla tehotoistolla lähipiirin onneksi/kiroukseksi.

Kuten tähdet osoittavat, tämä iskelmädiscohittien kokoelma on albumina täydellinen. Siinä missä vuosikymmenen takainen esiosa sortui muutamaan heikkoon biisivalintaan, on uusi biisinippu oikeastaan virheetön. Jopa alkuun nikottelua aiheuttanut Nasta pimu sekä em. musikaalikäännös Me emme laske viiteen (Fame) kestävät – ja lopulta vain vahvistavat kokonaisuutta. En haluaisi elää 80-lukua uudelleen, mutta siellä on hauska kipaista tällaisen pienen aikakapselin avulla.